Pohdintaa, joka syntyi luonnossa ollessa (omia kokemuksia)

Kävelyllä Metsässä

Lähdin kävelylle, lähdin ihmettelemään. Tunsin vapautta rinnassa, kun kävelin puiden helmassa metsässä. Mietin miksi koin niin syvää huojennusta. Totesin olevani täysin erossa muusta ja muista. Yksin luonnossa tallustamassa olin muiden ihmisten tuominnalta suojassa.

Ymmärsin vihdoin syvällisesti miksi luonnossa on niin varsin hyvä olla. Siellä saa nimenomaan olla, ilman sortavaa painetta. Joskus luonnossa oleskelukin on joillekin kamalaa, tällöin mukana on yleensä myös muita ihmisiä tai ei osaa antaa itsensä nauttia luonnon tarjoamasta vapautuksesta.

Jälkimmäistä pidän yleisesti meidän nuorten ongelmana. Rakkaat iäkkäämmät ihmiset eivät melkein muusta osaa puhua kuin luonnon ihanuudesta ja sen tuomasta hyvästä olosta. Ymmärrän nyt teitä vanhoja höppäniä! (:-D) Tunnistan itsenikin olleen hyvin vieraantunut luonnosta pitkään. Koen länsimaalaisen elämän tavan olleen keskeisin tekijä, joka minut piti vieraantuneena luonnosta. (Länsimaalainen elämän tapa piti myös itseni vieraantuneena itsestäni!) Yhteiskunnan sairastuttama yksilö, olin tällainen sairastunut henkilö. En pystynyt nauttimaan luonnosta pitkään, koska koin siellä vain selittämätöntä kärsimystä ja ahdistusta. Olin niin hyvin sairastunut, että luonnon tarjoama vapaus oli liian radikaalilta tuntuvaa. Tunsin jopa olevani surkea luuseri luonnossa. Nykyään tilanne on päin vastoin. Koen itseni vankikarkuriksi keskitysleiriltä, jonne minun ei ikinä pitänyt kuulua. Koen itseni pelastuneeksi luonnossa.

Ennen tätä onnellisuuden tuntemisen kykyä oli myös pitkä tovi, kun se oli jotain siltä väliltä. En vain osannut pukea niitä tunteita sanoiksi tuolloin.

Vielä tarkennukseksi, pidän äärimmäisenä esimerkkinä ihmisen olevan sairastunut yhteiskuntamme avustuksella, kun yksilö ei kykene nauttimaan luonnossa olemisesta. Tärkeää on panna merkille, että syy yksilön sairastumiseen ei tarkalleen ole yhteiskunta, kapitalismi tai mikään muu instituutio, vaan meidän ihmisten väärät uskomukset maailmasta(ideologiat), ja näiden virheellisten uskomusten toteuttamisen seuraamus. Lopulta yksilö(t) voi sairastaa niin voimakkaasti kuin minä, ja on itse oman sairastumisensa ylläpitäjä, vahvistaja ja muita ihmisiäkin saastuttava. Olin äärimmäisen ikävä kaveri monille hyvin pitkään, juuri tästä syystä, että sairastutin itseäni kierteen omaisesti. On loputtomia määriä lausahduksia ja sanontoja, kuinka bumerangin tavoin kaikki maailmaan ulos lähetetty palaa takaisin itselleen. Olen kokenut tätä jo vuosia puoli tietoisesti.

Lukiossa poistatutin itseni kaikesta ikätovereideni toiminnasta, enkä osallistunut mihinkään tapahtumaan. Kerroin itselleni kaikki valheet, miksi erkaantuminen muista olisi itselleni hyvästä. Olin tuolloin itseni ja muiden sairastuttamisen kierteeni huipulla. Tilanteeni oli niin vakava, että aloin uskotella itseni olevan niin erilainen, että en kuuluisi mihinkään ryhmään tai edes elämään - osittain totta, mutta syvällisesti väärässä.
Tämä kierre kesti vuosia, kunnes koitti ylioppilaskirjoitukset, ja lukutauko. Tämän aikana olin myös fyysisesti loukkaantuneena (jalkapalloilu vammasta), joten olin aidosti vain itseni kanssa. Muistan edelleen päivän jolloin huono olo rikkoi tuskanestettä täynnä olleen kupin pintajännittyksen, ja valuttaen  ylimääräisen nesteen ulos jättäen kupin sisällön puolilleen. Muistan kuinka ikuisuudelta tuntunut aikakausi, jolloin en ollut kokenut mielestäni yhtä ainoata kaunista asiaa, sai loppunsa. Olin laittanut soimaan klassista pianon soittoa kajarista. Kappale Home by Dustin O'Halloran alkoi soimaan, ja tämä kappale liikutti minut kyyneliin, en ollut itkenyt yli vuoteen tuolloin. Tunsin syvää helpotusta, että maailmassa onkin myös kauneutta ja hyvää. En ollut niin pitkään kokenut olevani riittävä, en hyvä, en ansaitseva mihinkään. Tuolloin sisälläni syvässäunessa ollut Toivo heräsi voimakkaasti kyynelten saattelemana, aivan kuin hätääntyneenä. "Mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu!" kuuluttaen Toivo pompasi pedistään, ja hyppäsi pitämään minusta kiinni. Tuolloin aloin aidosti uskomaan, että voin itse tehdä asialle jotain. Aikaisemmin en uskonut moiseen, mukamas "vain onnekkaiden" lätinää. Keitä ovat aidosti onnekkaat, jos äärimmäisestä epätoivosta voikin syntyä vahvempana ja elämää rakastavampana?

Luonnossa pitkään en päässyt olemaan yksin. Nimittäin olin aina sairastunut. Kannoin mukanani ajatuksia, jotka verottivat luonnon nauttimisen mahdollisuudesta. Ehkä tätä lukeva on joskus itsekin kantanut ajatuksia ja oloa, joita ei osaa selittää tai päästä eroon edes luonnossa. Olen elävä esimerkki, että niistä oloista on mahdollista pääsä eroon ja parantua.
Kannoin koko maailman tuomintaa mukanani. En osannut olla ilman, että vääristynyt maailmankuvani olisi minua jatkuvasti nuhdellut, tuominnut ja orjuuttanut, luonnossa tai muuallakaan. Oleminen ei tuntunut hyvältä, koska olin ymmärtänyt syvällisesti elämän merkityksen väärin. Palvomisen kohteeni oli menestyminen, mutta tragikoomisesti en ymmärtänyt "mitä menestyminen on" tai edes "kuinka saavuttaa menestystä". Juoksin tietämättömänä, juoksin kirjaimellisesti ja kielikuvallisesti, juoksin todella paljon. Juoksin "täysillä" enkä ollut edes missään vaiheessa kysynyt onko tuo edes oikea suunta tai miksi edes juoksen. Ajoin autoakin välillä silmät kiinni, ikään kuin todistelun hakuisena, että tiedän ajavani kohta seinään, koska suunta on niin väärä. Hulluutta, vai äärimmäistä huonoa oloa? Olin uskotellut itselleni erittäin suomalaiseen tapaan, että tunteista ei saa puhua, koska menestyjät eivät puhu eivätkä varsinkaan koe huonoa oloa. Syvällinen valhe, joka meille kaikille on kerrottu ja enemmistö niellyt kuin pilaantuneen ruoan. Kun totuutta on peitelty riittävästi ketsupilla tai srirachalla, ei voi maistaa hometta, vaikka olisi A-luokan makuaistit. Näin meille kaikille syötettiin (ja syötetään) valheita, ollessamme vain lapsia ja nuoria, sekä aikuisina samoja hölyn pölyjä manaamme. Aina jonkun pyrkiessä ulos porisevasta padasta, vedämme tiedostamattomina tällaisen henkilön takaisin homehtuneeseen soppaan voimaan pahoin.

Minun näkökulmasta varjossa, eli minun tavoittamattomassa tilassa, ovat jotkut kyselleet "olenko seonnut, onko minulla kaikki hyvin"... Mikäli ihminen kuka on herännyt tuntemaan ja ilmaisemaan hyvinvointiaan, ilmenee toiselle muuna kuin kauneutena, olen pahoillani, mutta ongelma ei ole minussa. Haluan pahoitella oman muutokseni ilmentyvän radikaalina, mutta se radikaali muutos näyttäytyy sellaisena vain ihmisille, ketkä eivät aidosti minua ole tunteneet tai edistystäni todistaneet.
Onneksi voimme kaikki parantua voimaan paremmin, ja vääjäämättä mahtavasti.

Lopetus
Aloitin tekstin mainitsemalla luonnossa olleeni suojassa muiden tuominnalta. Todellisuus oli aina  ollut, että tuominta oli totta, mutta myös itse aiheutettua. Jos oikeasti oppii hiljentymään ja lopettamaan ulkomaailman paineen luonnossa, voi syvällisen huojentumisen kokea kirjaimellisesti. Luonnossa luonto ottaa vastaan.

Ehkä luontokin voi kokea yksinäisyyttä, kun nielee ihmisiäkin itseensä. Kaikki eivät sieltä tai hänestä selviä. Luontoa ei turhaan kutsuta äidiksi. Äidin rakkaus voi olla kuin luonnonilmiö. Oletko saanut ukkosesta? Olen, mikäli rakastavan äitini suuttumus lasketaan. ;-D! (Zeus olisi voinut olla nainen myös, mutta ehkä enemmistö on kasvanut kodeissa, joissa isä on ukkosta järjestänyt.)

Luonto ottaa vastaan, kun oppii sille antautumaan. Meidän mielemme ajatukset ovat pilkkaa luonnon edessä. Onko parempaa kuin luonnon raitistuttava ilma, psykedeeliset värit, iholla hyvältä tuntuvat pinnat, mahtavat tuoksut, merkityksellisyys ja suuruus? Miten millään muulla voi olla merkitystä silloin, kun on luonnossa? Oikeampi kysymys on, miten mikään voi tuntua edes merkityksettömältä tai epäkiinnostavalta, kun on käynyt luonnossa? Miten ihmeessä ihmiset voivat palata luonnosta arkeen, ja olla näkemättä arjessa samaa käsittämätöntä jatkuvaa ihmettä? Onko todella niin, että olemme tulleet niin sokeiksi, kuuroiksi ja tunnottomiksi, että emme osaa todistaa edessämme tapahtuvaa loppumatonta ihmettä? Tämä on valitettavasti hyvin paikkaansa pitävää.
Minulla oli kaikki maailman etuoikeus ja voin siitä huolimatta pahoin. Syy tähän on moni selitteinen. Toivon pystyväni alkamaan avaamaan, kuinka voida paremmin, ja lopulta pystyä selittämään kaiken. Omalla kohdallani kaiken menneisyyden olen käsitellyt. Siinä se vastaus voida paremmin lyhykäisyydessään onkin - menneisyyden perinpohjainen käsitteleminen. Tämä vapauttaa ihmisen elämään nyky hetkeä ja aistimaan tulevaa. Menneisyydestä (historiasta) löytää vastaukset omaan kärsimykseensä. Niiden vastauksien perään pitää vain uskaltaa alkaa kyselemään. Vastaukset saapuvat uskomattoman nopeasti.