Kehittyäksemme tarvitsemme loputonta palautetta. On olemassa Positiivista (innostavaa/rohkaisevaa) ja Negatiivista (lannistavaa/masentavaa) -palautetta. Kaikki maailman asiat ilmentyvät paradoksaalisiksi syvällisessä tarkastelussa. Positiivinen palaute/kritiikki on aina innostavaa, mikä on niin merkittävä voima, että se voi saada mantereet ja vuoretkin liikkumaan. Negatiivinen kritiikki on tukahduttavaa, ärtymystä herättävää ja aina lopulta masentavaa - paikoilleen pysäyttävää.
Esimerkki positiivisesta palautteen antaminen on merkittävää, vaikka olisikin tehnyt vain hyvin "arkista", jotain mikä milloin kenenkin mielestä olisi pitänyt jo hallita. Tällaista voisi olla ala-asteella opittujen taitojen hyödyntäminen arkielämässä. Kenen tahansa osatessa sanoa, mikä kasvi tuo on luonnossa, tätä neroa tulee siitä kiittää, ja antaa positiivista palautetta, että jatkossakin rikastaa muiden tietämystä.
Esimerkki negatiivisesta palautteesta voi olla, ilman mitään varoitusta kritiikin antaminen. On tilanteita ja paikkoja, missä kritiikin antaminen on upotettu tehtävä, mikä kaikille pitäisi olla selvää, esimerkiksi kilpajoukkueet ja -ryhmät, koulut, hallitus, lääkärin vastaanotto ja asepalvelus. Näissä paikoissa vallitsee syvällinen oletus, että kaikki ymmärtävät kritiikin kuuluvan asiaan, ja siitä ei kiistellä. En lähdekkään sitä vastustamaan, vaan ennakkoluuloa, että kaikki tietävät kritiikin sisältyvän näihin edellä mainitsemiini instituutioihin. Nuo olivat yleisimmät ja ensimmäiset, jotka koen oikeutetuiksi paikoiksi jakaa kritiikkiä kehityksen nimessä, ilman joka kertaista "täältä pesee kritiikkiä"-varoitusta. On kuitenkin selvää, että enemmistö ihmisistä on tämän unohtanut tai heille ei ole sitä edes perinpohjaisesti ikinä opetettu. Vanhemmat kyllä vievät lapsensa kouluihin ja ohjaavat näihin paikkoihin, mutta he eivät edes ole muistaneet varoittaa:"Hei pikku Miina ja Manu, tulevissa osallistumistanne vaativissa paikoissa sisältyy sitten tällainen iso seikka. Kritiikki on olennaisin asia sen suhteen, mutta älkää huoliko, sen tarkoitus ei ole teitä heikentää, vaan vahvistaa ja kehittää. Kun opitte sitä kuuntelemaan, tulette oppimaan ympäröivänne maailman salaisuudet hyvin nopeasti."
Kotona
Vanhempien tehtävä opettaa edellä esittämäni väite on kriittinen, mutta enemmistö vanhemmista on unohtanut sen tehdä, tai he eivät ole osanneet sitä kertoa. He nimittäin kasvoivat mahdollisesti myös kodeissa, joissa tuo olennainen asia unohdettiin opettaa. Kodeissa, joissa tuo olennainen asia on unohdettu opettaa, on mahdollisesti vaadittu myös lapsilta kohtuutonta kehitystä kaikessa tai nimenomaan vain yhdessä asiassa. Jälkimmäisen voisin uskoa olevan yleisin virhe vanhemmilla. He ehkä ovat kuskanneet, kokanneet, tiskanneet, pesseet pyykit, siivonneet, pyyhkineet aikuisen lapsen pepun (ei kirjaimellisesti), toimineet kaiken maksavina, mutta vaatineet "vastapalveluksi" täydellisyyttä (esim.) koulusta suoriutumisessa. Yhtälöhän on mätä läpikotaisin. Taustalla rakkaus yrittää auttaa lapsostaan, mutta ymmärtämättä, että arkiasioiden opettelu ja oppiminen on maailman paras opettaja ja kasvattaja. Elämä opettaa asioita ja kasvattaa luonnetta, kunhan ihmisen annetaan elää!
Kaikki vanhemmat, jotka olettekin sortuneet vastaavaan yhtälöön, johon sisältyy riittävän vanhan lapsen, liian monen asian puolesta tekeminen. On aika aloittaa oikea kasvattaminen. En kehotakkaan nyt vetämään elättävän johtoa irti samantien elätettävän pistokkeesta. Se tulee tehdä asteittain. Yksi, maksimissaan kolme, asiaa kerrallaan. Aki Hintsan kirjassa (Voittamisen Anatomia, 2015) muistaakseni hän käsittelee nimenomaan, miten yksi kerrallaan voidaan muuttaa tapoja, ja tehdä niistä lopulta rutiineja. Rutiiniksi oppiminen vie noin 3-9 viikkoa. Se on "pitkä" aika. Liian äkkinäinen muutos vie tällaisen lapsen, urheilijan ja sotilaan syvällisessä mielessä kaaokseen. Ikävimmillään tällainen lapsi tekesi hyvin äkkiä itsemurhan, koska ei koe pystyvänsä pärjäämään ikinä. On hyvin tärkeätä opettaa lasta pienen pienin askelin ja määrätietoisesti vastuulliseksi, eli kyvykkääksi hoitamaan tarpeensa itse.
Vanhempien tehtävä on siis lasten kasvattaminen riittävän vastuullisiksi, että he pärjäisivät vähintään yksin, kykenisivät toimimaan yhteistyössä muiden kanssa, kykenisivät toimimaan yhteiskunnan sääntöjen mukaisesti ja lopulta kykenisivät auttamaan muita (vanhempia, kavereita, omia ja muiden lapsia) kehittymään ja voimaan paremmin. Mikäli kodissa ei toteudu instituutioiden vastakohta eli turvallisen ja positiivisen palautteen saanti, mikäli koti on myös instituutioiden kaltainen paikka, jossa jaetaan vain kritiikkiä ja aina kritiikkiä, oppii ihminen kotona vain vihaamaan maailmaa ja itseään sen osasena. Vanhempien tehtävä ei ole yrittää tehdä lapsistaan täydellisiä, siinä pelossa, että heitä seuraa paha ja surullinen kohtalo (se seuraa meitä jo ihan luonnollisesti). Moni vanhempi esimerkiksi uhraa lapsen kyvyn oppia hoitamaan oma elämänsä (aikaisemmin mainitsemallani) sillä verukkeella, että koulussa pärjääminen on tärkeäpää. He rikkovat selkänsäkin lapsiensa/lapsensa eteen toiveikkaina, että heistä tulisi parhaimpia koulussa tai yhdessä asiassa.
Valitettava todellisuus on, että juuri tällainen paasaaminen jäädyttää lasten kehityksen. Lapset rakastavat leikkien muodossa tapahtuvaa kehitystä. Moni "lapsellinen" aikuinen tätä lukiessaan lähtee heti vastalauseidensa kanssa jo laukalle. Ehkä sanovat, miksi antaisin pikku-lapselle arvoposliinimme, jotka tämä hajoittaisi heti. Katsokaas aikuiset, kun lapsen tulee saada mokata, jotta voi oppia. Ensin ne voivat seurata vierestä, sitten asetella aterimet, harjoitukseksi he voivat asetella "halvemmat" lautaset, että vanhempina he voivat asetella hajottamatta perintökalleuksia. Aina, kun pikku Miina tai Manu onnistuu asettamaan oikein ja rikkomatta tavaroita, on heidän onnitteleminen tärkein avain heidän kehitykseensä. Kyllä, kunnon halit tai keksin ansaitsee sellainen lapsi ja aikuinenkin. Mikäli lapsi rikkoo tahallaan, ei sitä pidä jättää huomioimatta myöskään. En osaa vielä sanoa, mikä on oikean suuruinen ja kestoinen rangaistus, mitäkin asiaa kohtaan. Pitäisin aina tärkeimpänä asiana ensiksi lapselle asian selkeän kommunikoimisen puheella ja vähintään selvityksen rikkoiko tämä tahallaan asian. Muistan liian monta tilannetta lapsuudestani, milloin minulle ei annettu edes mahdollisuutta selittää omaa asemaani, ja minut näin tuomittiin "roviolle" kerta toisensa jälkeen, mitä sairaimmista syistä. Kerron seuraavaksi esimerkin lastentarhasta.
Lastentarhassa
Lastentarhassa ollessani alle 6-vuotias, minua syytettiin pikkulinnun hengiltä hakkaamisesta. Tyttö, joka tuolloin valheellisesti meni hoitajalle kertomaan, oli vieläpä tämän oma tytär! Muistan kuin eilisen, mitä yritin. Pikkulintu ressukka oli lentänyt meidän tarhan ikkunaan ja makasikin henkihievärissä maassa. En muista yritinkö tämän kärsimystä lopettaa, mikä on itseasiassa laissa myös määräys, mikäli näkee muuten tai yli ajetuksi joutuneen eläimen kuoleman kielissä kärsivän. Eli oikeutemme on lopettaa eläimen kärsimys, mikäli se on liian pahaksi yltynyt. En muista yritinkö sitä lopettaa. Muistan, kuinka pelkuri tuolloin olin, enkä olisi moista uskaltanut yrittää jahka osata selittää tai tiennyt oikeudestani - lopettaa toisen eliön kärsimys. Mitä minä sitten tein? Laitoin tennismailani tämän pikkulinnun päälle ajatuksena suojella sitä muilta, kunnes oikea apu löytyisi. Apuahan ei löytynyt. Minut sen sijaan tuomittiin raukkamaiseksi linnun tappajaksi, vaikka tämä lintu ei kyennyt enään elämään, vaikka en hakannut tätä kuoliaaksi. Sen jälkeen seuraava muistoni oli vasta kotona. En edes halua arvata kuinka raukkamaisesti tämä tarhatäti kohteli minua. Kotona vanhempani antoivat minulle mahdollisuuden selittää oma näkökulmani. Vanhempani ovat aina sallineet meidän kertoa, kun olemme virheitä tehneet tai kokeilleet vaarallisia asioita, minkä jälkeen he eivät ole raivonneet, vaan keskustelleet. Muistan sen pelon helpotuksen, kun joku oikeasti antoi mahdollisuuden minulle selittää tapahtumakulku. Mikä sairainta tyttö, joka meni minusta valehtelemaan ei edes nähnyt kuin tilanteen lopun, eli tennismailan asettamisen kuolleen linnun päälle. On uskomaton vääryys kuvitella toimivansa tuomarina lastentarhassa. On uskomaton vääryys tuomarina toimiessaan jättää oikeudenkäynti, eli syytetyn selityksien kuuntelu, kuulematta.
Kodin merkitys on siis tärkeämpi kuin tärkeä, kodin merkitys lapsen hyvinvointiin on tärkein. Miten ikinä olisin voinut luottaa aikuisiin enää tuon jälkeen, mikäli vielä vanhempani olisivat ottaneet tiedon annettuna? Kaikki lapset, jotka joutuvat tuomituiksi lapsena, olen hyvin pahoillani teille, aikuiset ovat oikeita lapsia meidän yhteiskunnassamme. Aikuiset ovat omaksuneet heille oikeutetun valta-aseman, ja sitä hyväksikäyttävät solkenaan! On puhdasta naiiviutta kuvitella, että oma lapsi ei ala käyttämään tälle tullutta valtaa hyväkseen, kuten kertomassani esimerkissä hoitajan lapsi käytti. Lapsethan nimenomaan testailevat loputtomasti rajoja. Luottamuksen rajoja. Yhteiskuntamme Lait ja Rajoitukset vaativat luottamusta ja uskoa. Lapset testaavat niin pitkälle rajoja, mitä heidän annetaan. Tästä syystä rajojen selkeäksi tekeminen heille on hyvin tärkeää. Lapsien rangaitseminen on hyvin tärkeää, mikäli vanhemmat eivät rankaise lastaan, viimeisimpänä keinona yhteiskuntamme kyllä rangaitsee ja tuomitsee linnalla, sakoilla, sanktioilla ja yhteiskuntapalveluilla. Tutkimukset osoittavat, että vankilakakkua istuvien mielessä tuntuva kärsimys on fyysisesti tunnettua (https://www.psychologytoday.com/us/blog/body-sense/201204/emotional-and-physical-pain-activate-similar-brain-regions, https://www.news-medical.net/health/Prisoner-Depression-and-Low-Mood.aspx). Tästä syystä myös lapsen fyysinen rangaitseminen voi olla ainoa oikea ratkaisu tietyissä tilanteissa, mutta miten paljon ja/tai kovaa tulisi rangaista, tuohon en vielä osaa vastata. Sanoisin, että äärimmäisen ja mahdollisimman minimaalisissa mittakaavoissa. Esimerkiksi seurallisessa hetkessä huonosti käyttäytyvä lapsi tulisi käyttää jäähyllä. Hänelle tulee kertoa, että vasta, kun on valmis käyttäytymään ja pitämään sammakot suussa taas, on hän tervetullut osallistumaan takaisin mukaan seuraan. Kun tuo toteutuu, ja lapsi palaa vähän häpeissään takaisin jäähyltä, tulee häntä kannustaa, kuinka hienosti hän ne ilkikuriset tunteet päihitti ja, että on nyt tervetullut takaisin.
Kouluissa (ala-, yläaste, lukio ja sen jälkeenkin)
Luulin aina, että luokanperällä olisin turvassa vaikean maailman tuominnilta, erehdyin syvällisesti, koska oppihuoneen takaosassa se nimenomaan asui.
Olen ihmetellyt sitä paljon. Olen nytkin havahtunut siihen kuinka ihmiset kokevat riittämättömyyden tunnetta, kun toinen kehtaa olla vieressä hiljaa ja käyttää kykyään ajatella tunnilla, eli opiskella.
Kasvoin urheilupiireissä, joissa oppiminen oli vaaralliselta tuntuvaa, siispä tuomittavaa. Tänä päivänäkin, vanhasta tottumuksestani, olen istunut luokkahuoneen perällä.
Voinkin vakuuttaa, että ensi kerralla menen istumaan hyvin lähelle luokan etupäätä. Menen niin lähelle eteen, että opettajana toimiva ei voi pian nähdä enää mitään muuta kuin minut. Näin maksimoin myös mahdollisuuteni harjoittaa vain arvostelukykyäni. Toivottavasti opettaja pystyykin turvaamaan selustani, eikä anna mahdollisten muiden tuomitsijoiden luokka huoneen perällä, omissa riittämättömyyden tai halun ylläpitää kontrollia muista -tunteissaan, ja tuhota koko luokan keskittymisen. Voiko myös joskus käydä samoin opettajan kohdalla? Ihan varmasti (monta omaa kokemustakin). Mikäli opiskelija puhuu häntä "enemmän" aiheesta, voi tämä kokea sen uhkaavana. Tällöin opettajan oman egon suuruus on testissä. Pystyykö hän antamaan opiskelijalle alustan, jolla pohtia ääneen asioita hänen avustuksella, monesti muita opiskelijoita edes auttaen oppimaan asioita. Muut opiskelijat toivottavasti kuuntelevatkin heidän välistä uusien yhteyksien luontia, eli vaikeiden käsitteiden purkua suodatettavaan muotoon. Monesti juuri tällaisissa tilanteissa kipuileva henkilö voi yrittää möläyttää jotain toisen kehittymisen pyrkimistä vastaan.
Omasta kokemuksestani tiedän, että viimeistä asiaa tapahtuu aika ajoin. Vaikuttavia tekijöitä kipuilevien oppilaiden möläyttelyihin on, kaikkien pelottavilta katseilta "suojassa" oleminen takarivissä. Kaikkien vain takaraivot nähdessä, voi jopa rohjeta alkaa käyttämään omaa tuomitsemisen taitoansa. He möläyttelevät vähän väliä kaikenlaista asiaa, vastauksia, ja lopulta lakkaavat koko luokasta ja koulusta kiinnostumisen, koska eivät saaneet riittävästi ihmisten huomiota. On lukuisia eri syitä miksi tällainen ihminen kokee tunneilla riittämättömyyttä.
Yksi on huomion saannin vähyys ja ymmärtämättömyys siitä, mikä on paras aika ja paikka tehdä sellaista toimintaa. Tämä huomiota ilman jääminen on yhtä paha kuin täydellisen huomion saaminen. Eli molemmat ääripää reaktiot ovat edesauttavia opiskelijan sisällä mylvivään pahaan-oloon. Väitän, että tämä voidaan todistaa tutkimuksilla. Siksipä kaikki takapulpettiin hakeutuvat pitäisi saada pois sieltä. Ja hitaasti hivuttumaan luokan eteen tai lähelle sitä. Luokan eteen laittaminen heti ei myöskään ole pelastus. Koen, että se voi juuri aiheuttaa vastareaktion "opettajan silmätikkuna" olemisesta. Opiskelija katkeroituu siinä ja opettajakin pahimmillaan tätä oppilasta kohtaan. (Muistankin nyt esimerkin tästä, nimittäin tutulleni kävi juuri näin, kun vanha jäärä opettaja ei ollut muutoksen haluinen, eikä metodejansa valmis kehittämään. Homma johti siihen, että tuttuni joutui vaihtamaan ala-astetta.)
Toinen syy mölytoosa opiskelijan huuteluihin on pelko hänen omasta riittämättömyydestään. Oma kohtaisesti osaan tästä riittämättömyyden pelosta kertoa loputtomasti tosia tarinoita ja tapahtumia. Minä nimittäin elin 22 ensimmäistä vuottani uskomattomassa riittämättömyyden pelossa. Se kipuileva tunne on niin voimakas, että käsittelemättömänä ottaa jokaisesta ihmisestä vallan. Huutelin luokissa kaikkea, koska tietämättäni pelkäsin muiden kehittyvän liian nopeasti, minut jälkeen jättäen. Uskomaton tunne tuo hylkäyksen pelko. Pelko, että olen jälkeenjäänyt ja en ikinä pysty saavuttamaan mitä kouluni muut oppilaat. Onnekseni edustin nuortenmaajoukkue -tasolla Suomea tuolloin ainakin muutamasti. Se piti uskon itseäni kohtaan yllä, että myös minusta on johonkin. Uskon, että kovaa työtä ja hommia osasin paiskoa, mikäli tulokset eivät riittäneet. Silloin en vain syvällisesti ymmärtänyt, että aivoja ei kannata käyttää kuin lekaa. Lekalla moukaroidaan "tieto" seinästä läpi. Aivoihin tieto tulee taas ujuttaa kuin kala pyydystimeen. Vaatii usean asian huomioon ottamista, että voi saada paljon kalaa. Sama asia pätee tiedon oppimiseen. (Aion käsitellä joskus kuinka oppia)
Kolmantena syynä pidän aina ympäröimää yhteiskuntaamme. Me emme ole kehittyneet riittävästi, että edes näitä kipuilevia sieluja ymmärrämme. Kirjallisuutta ymmärtämään aihetta on jo olemassa (muunmuassa Donald W. Wincott, Carl Jung, Jordan B. Peterson, Tommy Hellsten... lista voisi olla loputon), mutta emme ole lukeneet ja ymmärtäneet niitä, tai johtotehtävissä olevat ihmiset eivät ole ainakaan. Siksi koulut edelleen, ja yhä opettavat vain yhdellä ainoalla kaavalla oppimaan -Porkkanalla ja Kepillä (Hallitus pitää myös tätä ainoana tapana kehittää at the moment...)
Mikä tällaisia pahaa oloa ja huomiota tarvitsevia ihmisiä pitää oirelevina? Se on monet yhteiskunnalliset rakenteet, jotka ovat siirtyneet sukupolvelta seuraavalle, ja jatkaneet kärsimyksenkierrettä kuin koronaviruskin nyt tekee. Se kärsimyksenkierre on tuhoa, tuskaa, vihaa, surua ja häpeää aiheuttavaa negatiivinen-energia historiasta. Sen kierteen on synnyttänyt lukuisat eri tekijät, kuten sodat, finanssikriisit, lama(t), alkoholismi, työnarkomania... Näitä syitä on varmasti loputtomia. Ne ovat Makro- ja mikrokonflikteja, jotka ovat aiheuttaneet pitkäkantoisia seuraamuksia koskien yksilöiden, tasavaltamme ja muiden valtioiden -hyvinvointia! Sukupolvelta seuraavalle siirtyvä kärsimys, (vanhempiemmekin kokema kärsimys,) jota onneksemme pystyy oppia käsittelemään, ja lopulta sietämään (arvauksenani) niin suurissa määrissä kuin ihminen on valmistautunut.
Loppu Pohdintaa
Miksi opettajat antavat erityisopetusta luokan parhaimmille, kun he eivät nimenomaan sitä yhteiskunnan parhaimman lopputuloksen kannalta edes tarvitse. Erityisopetusta tarvitsevat erityisen keskeneräiset ihmiset, jotka istuvat luokan perällä. Opettajan tehtävä on kasvattaa, joka vaatii opettajalta valtavaa kyvykkyyttä olla avoin uusille näkökulmille. Olen onnekseni elämässäni kohdannut tällaisia opettajia enemmän kuin vähemmän. Heille olen valtavan kiitoksen velkaa. (Toivon voivani joku päivä toteuttaa varainkeräyksen, jonka potti lahjoitetaan minua opettaneiden opettajien ja koulujen kesken tasapuolisesti. Pitää pohtia vielä sen toteutuksen mahdollisuus ja ajankohta... Saa nähdä)
Mikäli uskomme aidosti hyväntekeväisyyteen. Uskon, että ei pelkästään opettajamme, mutta kaikkia yhteiskuntamme toimintoja koskevat instituutiot ansaitsevat varainkeruun, niitä taidetaan kutsua säätiöiksi? Pitääkin perehtyä asiaan perinpohjaisesti. Uskon, että tulevaisuudessa verotkin pitäisi olla säätiöitä eikä työntekijöiltä ja -luojilta varastettuja rahoja. (Tästä aiheesta kirjoitan lisää tulevaisuuden kirjoituksissa.)
Lastentarhassa
Lastentarhassa ollessani alle 6-vuotias, minua syytettiin pikkulinnun hengiltä hakkaamisesta. Tyttö, joka tuolloin valheellisesti meni hoitajalle kertomaan, oli vieläpä tämän oma tytär! Muistan kuin eilisen, mitä yritin. Pikkulintu ressukka oli lentänyt meidän tarhan ikkunaan ja makasikin henkihievärissä maassa. En muista yritinkö tämän kärsimystä lopettaa, mikä on itseasiassa laissa myös määräys, mikäli näkee muuten tai yli ajetuksi joutuneen eläimen kuoleman kielissä kärsivän. Eli oikeutemme on lopettaa eläimen kärsimys, mikäli se on liian pahaksi yltynyt. En muista yritinkö sitä lopettaa. Muistan, kuinka pelkuri tuolloin olin, enkä olisi moista uskaltanut yrittää jahka osata selittää tai tiennyt oikeudestani - lopettaa toisen eliön kärsimys. Mitä minä sitten tein? Laitoin tennismailani tämän pikkulinnun päälle ajatuksena suojella sitä muilta, kunnes oikea apu löytyisi. Apuahan ei löytynyt. Minut sen sijaan tuomittiin raukkamaiseksi linnun tappajaksi, vaikka tämä lintu ei kyennyt enään elämään, vaikka en hakannut tätä kuoliaaksi. Sen jälkeen seuraava muistoni oli vasta kotona. En edes halua arvata kuinka raukkamaisesti tämä tarhatäti kohteli minua. Kotona vanhempani antoivat minulle mahdollisuuden selittää oma näkökulmani. Vanhempani ovat aina sallineet meidän kertoa, kun olemme virheitä tehneet tai kokeilleet vaarallisia asioita, minkä jälkeen he eivät ole raivonneet, vaan keskustelleet. Muistan sen pelon helpotuksen, kun joku oikeasti antoi mahdollisuuden minulle selittää tapahtumakulku. Mikä sairainta tyttö, joka meni minusta valehtelemaan ei edes nähnyt kuin tilanteen lopun, eli tennismailan asettamisen kuolleen linnun päälle. On uskomaton vääryys kuvitella toimivansa tuomarina lastentarhassa. On uskomaton vääryys tuomarina toimiessaan jättää oikeudenkäynti, eli syytetyn selityksien kuuntelu, kuulematta.
Kodin merkitys on siis tärkeämpi kuin tärkeä, kodin merkitys lapsen hyvinvointiin on tärkein. Miten ikinä olisin voinut luottaa aikuisiin enää tuon jälkeen, mikäli vielä vanhempani olisivat ottaneet tiedon annettuna? Kaikki lapset, jotka joutuvat tuomituiksi lapsena, olen hyvin pahoillani teille, aikuiset ovat oikeita lapsia meidän yhteiskunnassamme. Aikuiset ovat omaksuneet heille oikeutetun valta-aseman, ja sitä hyväksikäyttävät solkenaan! On puhdasta naiiviutta kuvitella, että oma lapsi ei ala käyttämään tälle tullutta valtaa hyväkseen, kuten kertomassani esimerkissä hoitajan lapsi käytti. Lapsethan nimenomaan testailevat loputtomasti rajoja. Luottamuksen rajoja. Yhteiskuntamme Lait ja Rajoitukset vaativat luottamusta ja uskoa. Lapset testaavat niin pitkälle rajoja, mitä heidän annetaan. Tästä syystä rajojen selkeäksi tekeminen heille on hyvin tärkeää. Lapsien rangaitseminen on hyvin tärkeää, mikäli vanhemmat eivät rankaise lastaan, viimeisimpänä keinona yhteiskuntamme kyllä rangaitsee ja tuomitsee linnalla, sakoilla, sanktioilla ja yhteiskuntapalveluilla. Tutkimukset osoittavat, että vankilakakkua istuvien mielessä tuntuva kärsimys on fyysisesti tunnettua (https://www.psychologytoday.com/us/blog/body-sense/201204/emotional-and-physical-pain-activate-similar-brain-regions, https://www.news-medical.net/health/Prisoner-Depression-and-Low-Mood.aspx). Tästä syystä myös lapsen fyysinen rangaitseminen voi olla ainoa oikea ratkaisu tietyissä tilanteissa, mutta miten paljon ja/tai kovaa tulisi rangaista, tuohon en vielä osaa vastata. Sanoisin, että äärimmäisen ja mahdollisimman minimaalisissa mittakaavoissa. Esimerkiksi seurallisessa hetkessä huonosti käyttäytyvä lapsi tulisi käyttää jäähyllä. Hänelle tulee kertoa, että vasta, kun on valmis käyttäytymään ja pitämään sammakot suussa taas, on hän tervetullut osallistumaan takaisin mukaan seuraan. Kun tuo toteutuu, ja lapsi palaa vähän häpeissään takaisin jäähyltä, tulee häntä kannustaa, kuinka hienosti hän ne ilkikuriset tunteet päihitti ja, että on nyt tervetullut takaisin.
Kouluissa (ala-, yläaste, lukio ja sen jälkeenkin)
Luulin aina, että luokanperällä olisin turvassa vaikean maailman tuominnilta, erehdyin syvällisesti, koska oppihuoneen takaosassa se nimenomaan asui.
Olen ihmetellyt sitä paljon. Olen nytkin havahtunut siihen kuinka ihmiset kokevat riittämättömyyden tunnetta, kun toinen kehtaa olla vieressä hiljaa ja käyttää kykyään ajatella tunnilla, eli opiskella.
Kasvoin urheilupiireissä, joissa oppiminen oli vaaralliselta tuntuvaa, siispä tuomittavaa. Tänä päivänäkin, vanhasta tottumuksestani, olen istunut luokkahuoneen perällä.
Voinkin vakuuttaa, että ensi kerralla menen istumaan hyvin lähelle luokan etupäätä. Menen niin lähelle eteen, että opettajana toimiva ei voi pian nähdä enää mitään muuta kuin minut. Näin maksimoin myös mahdollisuuteni harjoittaa vain arvostelukykyäni. Toivottavasti opettaja pystyykin turvaamaan selustani, eikä anna mahdollisten muiden tuomitsijoiden luokka huoneen perällä, omissa riittämättömyyden tai halun ylläpitää kontrollia muista -tunteissaan, ja tuhota koko luokan keskittymisen. Voiko myös joskus käydä samoin opettajan kohdalla? Ihan varmasti (monta omaa kokemustakin). Mikäli opiskelija puhuu häntä "enemmän" aiheesta, voi tämä kokea sen uhkaavana. Tällöin opettajan oman egon suuruus on testissä. Pystyykö hän antamaan opiskelijalle alustan, jolla pohtia ääneen asioita hänen avustuksella, monesti muita opiskelijoita edes auttaen oppimaan asioita. Muut opiskelijat toivottavasti kuuntelevatkin heidän välistä uusien yhteyksien luontia, eli vaikeiden käsitteiden purkua suodatettavaan muotoon. Monesti juuri tällaisissa tilanteissa kipuileva henkilö voi yrittää möläyttää jotain toisen kehittymisen pyrkimistä vastaan.
Omasta kokemuksestani tiedän, että viimeistä asiaa tapahtuu aika ajoin. Vaikuttavia tekijöitä kipuilevien oppilaiden möläyttelyihin on, kaikkien pelottavilta katseilta "suojassa" oleminen takarivissä. Kaikkien vain takaraivot nähdessä, voi jopa rohjeta alkaa käyttämään omaa tuomitsemisen taitoansa. He möläyttelevät vähän väliä kaikenlaista asiaa, vastauksia, ja lopulta lakkaavat koko luokasta ja koulusta kiinnostumisen, koska eivät saaneet riittävästi ihmisten huomiota. On lukuisia eri syitä miksi tällainen ihminen kokee tunneilla riittämättömyyttä.
Yksi on huomion saannin vähyys ja ymmärtämättömyys siitä, mikä on paras aika ja paikka tehdä sellaista toimintaa. Tämä huomiota ilman jääminen on yhtä paha kuin täydellisen huomion saaminen. Eli molemmat ääripää reaktiot ovat edesauttavia opiskelijan sisällä mylvivään pahaan-oloon. Väitän, että tämä voidaan todistaa tutkimuksilla. Siksipä kaikki takapulpettiin hakeutuvat pitäisi saada pois sieltä. Ja hitaasti hivuttumaan luokan eteen tai lähelle sitä. Luokan eteen laittaminen heti ei myöskään ole pelastus. Koen, että se voi juuri aiheuttaa vastareaktion "opettajan silmätikkuna" olemisesta. Opiskelija katkeroituu siinä ja opettajakin pahimmillaan tätä oppilasta kohtaan. (Muistankin nyt esimerkin tästä, nimittäin tutulleni kävi juuri näin, kun vanha jäärä opettaja ei ollut muutoksen haluinen, eikä metodejansa valmis kehittämään. Homma johti siihen, että tuttuni joutui vaihtamaan ala-astetta.)
Toinen syy mölytoosa opiskelijan huuteluihin on pelko hänen omasta riittämättömyydestään. Oma kohtaisesti osaan tästä riittämättömyyden pelosta kertoa loputtomasti tosia tarinoita ja tapahtumia. Minä nimittäin elin 22 ensimmäistä vuottani uskomattomassa riittämättömyyden pelossa. Se kipuileva tunne on niin voimakas, että käsittelemättömänä ottaa jokaisesta ihmisestä vallan. Huutelin luokissa kaikkea, koska tietämättäni pelkäsin muiden kehittyvän liian nopeasti, minut jälkeen jättäen. Uskomaton tunne tuo hylkäyksen pelko. Pelko, että olen jälkeenjäänyt ja en ikinä pysty saavuttamaan mitä kouluni muut oppilaat. Onnekseni edustin nuortenmaajoukkue -tasolla Suomea tuolloin ainakin muutamasti. Se piti uskon itseäni kohtaan yllä, että myös minusta on johonkin. Uskon, että kovaa työtä ja hommia osasin paiskoa, mikäli tulokset eivät riittäneet. Silloin en vain syvällisesti ymmärtänyt, että aivoja ei kannata käyttää kuin lekaa. Lekalla moukaroidaan "tieto" seinästä läpi. Aivoihin tieto tulee taas ujuttaa kuin kala pyydystimeen. Vaatii usean asian huomioon ottamista, että voi saada paljon kalaa. Sama asia pätee tiedon oppimiseen. (Aion käsitellä joskus kuinka oppia)
Kolmantena syynä pidän aina ympäröimää yhteiskuntaamme. Me emme ole kehittyneet riittävästi, että edes näitä kipuilevia sieluja ymmärrämme. Kirjallisuutta ymmärtämään aihetta on jo olemassa (muunmuassa Donald W. Wincott, Carl Jung, Jordan B. Peterson, Tommy Hellsten... lista voisi olla loputon), mutta emme ole lukeneet ja ymmärtäneet niitä, tai johtotehtävissä olevat ihmiset eivät ole ainakaan. Siksi koulut edelleen, ja yhä opettavat vain yhdellä ainoalla kaavalla oppimaan -Porkkanalla ja Kepillä (Hallitus pitää myös tätä ainoana tapana kehittää at the moment...)
Mikä tällaisia pahaa oloa ja huomiota tarvitsevia ihmisiä pitää oirelevina? Se on monet yhteiskunnalliset rakenteet, jotka ovat siirtyneet sukupolvelta seuraavalle, ja jatkaneet kärsimyksenkierrettä kuin koronaviruskin nyt tekee. Se kärsimyksenkierre on tuhoa, tuskaa, vihaa, surua ja häpeää aiheuttavaa negatiivinen-energia historiasta. Sen kierteen on synnyttänyt lukuisat eri tekijät, kuten sodat, finanssikriisit, lama(t), alkoholismi, työnarkomania... Näitä syitä on varmasti loputtomia. Ne ovat Makro- ja mikrokonflikteja, jotka ovat aiheuttaneet pitkäkantoisia seuraamuksia koskien yksilöiden, tasavaltamme ja muiden valtioiden -hyvinvointia! Sukupolvelta seuraavalle siirtyvä kärsimys, (vanhempiemmekin kokema kärsimys,) jota onneksemme pystyy oppia käsittelemään, ja lopulta sietämään (arvauksenani) niin suurissa määrissä kuin ihminen on valmistautunut.
Loppu Pohdintaa
Miksi opettajat antavat erityisopetusta luokan parhaimmille, kun he eivät nimenomaan sitä yhteiskunnan parhaimman lopputuloksen kannalta edes tarvitse. Erityisopetusta tarvitsevat erityisen keskeneräiset ihmiset, jotka istuvat luokan perällä. Opettajan tehtävä on kasvattaa, joka vaatii opettajalta valtavaa kyvykkyyttä olla avoin uusille näkökulmille. Olen onnekseni elämässäni kohdannut tällaisia opettajia enemmän kuin vähemmän. Heille olen valtavan kiitoksen velkaa. (Toivon voivani joku päivä toteuttaa varainkeräyksen, jonka potti lahjoitetaan minua opettaneiden opettajien ja koulujen kesken tasapuolisesti. Pitää pohtia vielä sen toteutuksen mahdollisuus ja ajankohta... Saa nähdä)
Mikäli uskomme aidosti hyväntekeväisyyteen. Uskon, että ei pelkästään opettajamme, mutta kaikkia yhteiskuntamme toimintoja koskevat instituutiot ansaitsevat varainkeruun, niitä taidetaan kutsua säätiöiksi? Pitääkin perehtyä asiaan perinpohjaisesti. Uskon, että tulevaisuudessa verotkin pitäisi olla säätiöitä eikä työntekijöiltä ja -luojilta varastettuja rahoja. (Tästä aiheesta kirjoitan lisää tulevaisuuden kirjoituksissa.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Uskalla kysyä mitä tahansa tarkentavaa tai mieltäsi askarruttavaa. Nautin haasteista, uskalla haastaa minut.