Pohdintaa, joka syntyi luonnossa ollessa (omia kokemuksia)

Kävelyllä Metsässä

Lähdin kävelylle, lähdin ihmettelemään. Tunsin vapautta rinnassa, kun kävelin puiden helmassa metsässä. Mietin miksi koin niin syvää huojennusta. Totesin olevani täysin erossa muusta ja muista. Yksin luonnossa tallustamassa olin muiden ihmisten tuominnalta suojassa.

Ymmärsin vihdoin syvällisesti miksi luonnossa on niin varsin hyvä olla. Siellä saa nimenomaan olla, ilman sortavaa painetta. Joskus luonnossa oleskelukin on joillekin kamalaa, tällöin mukana on yleensä myös muita ihmisiä tai ei osaa antaa itsensä nauttia luonnon tarjoamasta vapautuksesta.

Jälkimmäistä pidän yleisesti meidän nuorten ongelmana. Rakkaat iäkkäämmät ihmiset eivät melkein muusta osaa puhua kuin luonnon ihanuudesta ja sen tuomasta hyvästä olosta. Ymmärrän nyt teitä vanhoja höppäniä! (:-D) Tunnistan itsenikin olleen hyvin vieraantunut luonnosta pitkään. Koen länsimaalaisen elämän tavan olleen keskeisin tekijä, joka minut piti vieraantuneena luonnosta. (Länsimaalainen elämän tapa piti myös itseni vieraantuneena itsestäni!) Yhteiskunnan sairastuttama yksilö, olin tällainen sairastunut henkilö. En pystynyt nauttimaan luonnosta pitkään, koska koin siellä vain selittämätöntä kärsimystä ja ahdistusta. Olin niin hyvin sairastunut, että luonnon tarjoama vapaus oli liian radikaalilta tuntuvaa. Tunsin jopa olevani surkea luuseri luonnossa. Nykyään tilanne on päin vastoin. Koen itseni vankikarkuriksi keskitysleiriltä, jonne minun ei ikinä pitänyt kuulua. Koen itseni pelastuneeksi luonnossa.

Ennen tätä onnellisuuden tuntemisen kykyä oli myös pitkä tovi, kun se oli jotain siltä väliltä. En vain osannut pukea niitä tunteita sanoiksi tuolloin.

Vielä tarkennukseksi, pidän äärimmäisenä esimerkkinä ihmisen olevan sairastunut yhteiskuntamme avustuksella, kun yksilö ei kykene nauttimaan luonnossa olemisesta. Tärkeää on panna merkille, että syy yksilön sairastumiseen ei tarkalleen ole yhteiskunta, kapitalismi tai mikään muu instituutio, vaan meidän ihmisten väärät uskomukset maailmasta(ideologiat), ja näiden virheellisten uskomusten toteuttamisen seuraamus. Lopulta yksilö(t) voi sairastaa niin voimakkaasti kuin minä, ja on itse oman sairastumisensa ylläpitäjä, vahvistaja ja muita ihmisiäkin saastuttava. Olin äärimmäisen ikävä kaveri monille hyvin pitkään, juuri tästä syystä, että sairastutin itseäni kierteen omaisesti. On loputtomia määriä lausahduksia ja sanontoja, kuinka bumerangin tavoin kaikki maailmaan ulos lähetetty palaa takaisin itselleen. Olen kokenut tätä jo vuosia puoli tietoisesti.

Lukiossa poistatutin itseni kaikesta ikätovereideni toiminnasta, enkä osallistunut mihinkään tapahtumaan. Kerroin itselleni kaikki valheet, miksi erkaantuminen muista olisi itselleni hyvästä. Olin tuolloin itseni ja muiden sairastuttamisen kierteeni huipulla. Tilanteeni oli niin vakava, että aloin uskotella itseni olevan niin erilainen, että en kuuluisi mihinkään ryhmään tai edes elämään - osittain totta, mutta syvällisesti väärässä.
Tämä kierre kesti vuosia, kunnes koitti ylioppilaskirjoitukset, ja lukutauko. Tämän aikana olin myös fyysisesti loukkaantuneena (jalkapalloilu vammasta), joten olin aidosti vain itseni kanssa. Muistan edelleen päivän jolloin huono olo rikkoi tuskanestettä täynnä olleen kupin pintajännittyksen, ja valuttaen  ylimääräisen nesteen ulos jättäen kupin sisällön puolilleen. Muistan kuinka ikuisuudelta tuntunut aikakausi, jolloin en ollut kokenut mielestäni yhtä ainoata kaunista asiaa, sai loppunsa. Olin laittanut soimaan klassista pianon soittoa kajarista. Kappale Home by Dustin O'Halloran alkoi soimaan, ja tämä kappale liikutti minut kyyneliin, en ollut itkenyt yli vuoteen tuolloin. Tunsin syvää helpotusta, että maailmassa onkin myös kauneutta ja hyvää. En ollut niin pitkään kokenut olevani riittävä, en hyvä, en ansaitseva mihinkään. Tuolloin sisälläni syvässäunessa ollut Toivo heräsi voimakkaasti kyynelten saattelemana, aivan kuin hätääntyneenä. "Mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu!" kuuluttaen Toivo pompasi pedistään, ja hyppäsi pitämään minusta kiinni. Tuolloin aloin aidosti uskomaan, että voin itse tehdä asialle jotain. Aikaisemmin en uskonut moiseen, mukamas "vain onnekkaiden" lätinää. Keitä ovat aidosti onnekkaat, jos äärimmäisestä epätoivosta voikin syntyä vahvempana ja elämää rakastavampana?

Luonnossa pitkään en päässyt olemaan yksin. Nimittäin olin aina sairastunut. Kannoin mukanani ajatuksia, jotka verottivat luonnon nauttimisen mahdollisuudesta. Ehkä tätä lukeva on joskus itsekin kantanut ajatuksia ja oloa, joita ei osaa selittää tai päästä eroon edes luonnossa. Olen elävä esimerkki, että niistä oloista on mahdollista pääsä eroon ja parantua.
Kannoin koko maailman tuomintaa mukanani. En osannut olla ilman, että vääristynyt maailmankuvani olisi minua jatkuvasti nuhdellut, tuominnut ja orjuuttanut, luonnossa tai muuallakaan. Oleminen ei tuntunut hyvältä, koska olin ymmärtänyt syvällisesti elämän merkityksen väärin. Palvomisen kohteeni oli menestyminen, mutta tragikoomisesti en ymmärtänyt "mitä menestyminen on" tai edes "kuinka saavuttaa menestystä". Juoksin tietämättömänä, juoksin kirjaimellisesti ja kielikuvallisesti, juoksin todella paljon. Juoksin "täysillä" enkä ollut edes missään vaiheessa kysynyt onko tuo edes oikea suunta tai miksi edes juoksen. Ajoin autoakin välillä silmät kiinni, ikään kuin todistelun hakuisena, että tiedän ajavani kohta seinään, koska suunta on niin väärä. Hulluutta, vai äärimmäistä huonoa oloa? Olin uskotellut itselleni erittäin suomalaiseen tapaan, että tunteista ei saa puhua, koska menestyjät eivät puhu eivätkä varsinkaan koe huonoa oloa. Syvällinen valhe, joka meille kaikille on kerrottu ja enemmistö niellyt kuin pilaantuneen ruoan. Kun totuutta on peitelty riittävästi ketsupilla tai srirachalla, ei voi maistaa hometta, vaikka olisi A-luokan makuaistit. Näin meille kaikille syötettiin (ja syötetään) valheita, ollessamme vain lapsia ja nuoria, sekä aikuisina samoja hölyn pölyjä manaamme. Aina jonkun pyrkiessä ulos porisevasta padasta, vedämme tiedostamattomina tällaisen henkilön takaisin homehtuneeseen soppaan voimaan pahoin.

Minun näkökulmasta varjossa, eli minun tavoittamattomassa tilassa, ovat jotkut kyselleet "olenko seonnut, onko minulla kaikki hyvin"... Mikäli ihminen kuka on herännyt tuntemaan ja ilmaisemaan hyvinvointiaan, ilmenee toiselle muuna kuin kauneutena, olen pahoillani, mutta ongelma ei ole minussa. Haluan pahoitella oman muutokseni ilmentyvän radikaalina, mutta se radikaali muutos näyttäytyy sellaisena vain ihmisille, ketkä eivät aidosti minua ole tunteneet tai edistystäni todistaneet.
Onneksi voimme kaikki parantua voimaan paremmin, ja vääjäämättä mahtavasti.

Lopetus
Aloitin tekstin mainitsemalla luonnossa olleeni suojassa muiden tuominnalta. Todellisuus oli aina  ollut, että tuominta oli totta, mutta myös itse aiheutettua. Jos oikeasti oppii hiljentymään ja lopettamaan ulkomaailman paineen luonnossa, voi syvällisen huojentumisen kokea kirjaimellisesti. Luonnossa luonto ottaa vastaan.

Ehkä luontokin voi kokea yksinäisyyttä, kun nielee ihmisiäkin itseensä. Kaikki eivät sieltä tai hänestä selviä. Luontoa ei turhaan kutsuta äidiksi. Äidin rakkaus voi olla kuin luonnonilmiö. Oletko saanut ukkosesta? Olen, mikäli rakastavan äitini suuttumus lasketaan. ;-D! (Zeus olisi voinut olla nainen myös, mutta ehkä enemmistö on kasvanut kodeissa, joissa isä on ukkosta järjestänyt.)

Luonto ottaa vastaan, kun oppii sille antautumaan. Meidän mielemme ajatukset ovat pilkkaa luonnon edessä. Onko parempaa kuin luonnon raitistuttava ilma, psykedeeliset värit, iholla hyvältä tuntuvat pinnat, mahtavat tuoksut, merkityksellisyys ja suuruus? Miten millään muulla voi olla merkitystä silloin, kun on luonnossa? Oikeampi kysymys on, miten mikään voi tuntua edes merkityksettömältä tai epäkiinnostavalta, kun on käynyt luonnossa? Miten ihmeessä ihmiset voivat palata luonnosta arkeen, ja olla näkemättä arjessa samaa käsittämätöntä jatkuvaa ihmettä? Onko todella niin, että olemme tulleet niin sokeiksi, kuuroiksi ja tunnottomiksi, että emme osaa todistaa edessämme tapahtuvaa loppumatonta ihmettä? Tämä on valitettavasti hyvin paikkaansa pitävää.
Minulla oli kaikki maailman etuoikeus ja voin siitä huolimatta pahoin. Syy tähän on moni selitteinen. Toivon pystyväni alkamaan avaamaan, kuinka voida paremmin, ja lopulta pystyä selittämään kaiken. Omalla kohdallani kaiken menneisyyden olen käsitellyt. Siinä se vastaus voida paremmin lyhykäisyydessään onkin - menneisyyden perinpohjainen käsitteleminen. Tämä vapauttaa ihmisen elämään nyky hetkeä ja aistimaan tulevaa. Menneisyydestä (historiasta) löytää vastaukset omaan kärsimykseensä. Niiden vastauksien perään pitää vain uskaltaa alkaa kyselemään. Vastaukset saapuvat uskomattoman nopeasti.

Oppilaitoksissa(/instituutioissa) Kokemani Huonommuuden ja Tyhmyyden -Tunne 👺

Mikä aiheuttaa kouluissa/seuroissa/asepalveluksessa/... henkilöiden kehityksen lakkaamisen tai hitauden?

Kehittyäksemme tarvitsemme loputonta palautetta. On olemassa Positiivista (innostavaa/rohkaisevaa) ja Negatiivista (lannistavaa/masentavaa) -palautetta. Kaikki maailman asiat ilmentyvät paradoksaalisiksi syvällisessä tarkastelussa. Positiivinen palaute/kritiikki on aina innostavaa, mikä on niin merkittävä voima, että se voi saada mantereet ja vuoretkin liikkumaan. Negatiivinen kritiikki on tukahduttavaa, ärtymystä herättävää ja aina lopulta masentavaa - paikoilleen pysäyttävää.

Esimerkki positiivisesta palautteen antaminen on merkittävää, vaikka olisikin tehnyt vain hyvin "arkista", jotain mikä milloin kenenkin mielestä olisi pitänyt jo hallita. Tällaista voisi olla ala-asteella opittujen taitojen hyödyntäminen arkielämässä. Kenen tahansa osatessa sanoa, mikä kasvi tuo on luonnossa, tätä  neroa tulee siitä kiittää, ja antaa positiivista palautetta, että jatkossakin rikastaa muiden tietämystä.

Esimerkki negatiivisesta palautteesta voi olla, ilman mitään varoitusta kritiikin antaminen. On tilanteita ja paikkoja, missä kritiikin antaminen on upotettu tehtävä, mikä kaikille pitäisi olla selvää, esimerkiksi kilpajoukkueet ja -ryhmät, koulut, hallitus, lääkärin vastaanotto ja asepalvelus. Näissä paikoissa vallitsee syvällinen oletus, että kaikki ymmärtävät kritiikin kuuluvan asiaan, ja siitä ei kiistellä. En lähdekkään sitä vastustamaan, vaan ennakkoluuloa, että kaikki tietävät kritiikin sisältyvän näihin edellä mainitsemiini instituutioihin. Nuo olivat yleisimmät ja ensimmäiset, jotka koen oikeutetuiksi paikoiksi jakaa kritiikkiä kehityksen nimessä, ilman joka kertaista "täältä pesee kritiikkiä"-varoitusta. On kuitenkin selvää, että enemmistö ihmisistä on tämän unohtanut tai heille ei ole sitä edes perinpohjaisesti ikinä opetettu. Vanhemmat kyllä vievät lapsensa kouluihin ja ohjaavat näihin paikkoihin, mutta he eivät edes ole muistaneet varoittaa:"Hei pikku Miina ja Manu, tulevissa osallistumistanne vaativissa paikoissa sisältyy sitten tällainen iso seikka. Kritiikki on olennaisin asia sen suhteen, mutta älkää huoliko, sen tarkoitus ei ole teitä heikentää, vaan vahvistaa ja kehittää. Kun opitte sitä kuuntelemaan, tulette oppimaan ympäröivänne maailman salaisuudet hyvin nopeasti."

Kotona
Vanhempien tehtävä opettaa edellä esittämäni väite on kriittinen, mutta enemmistö vanhemmista on unohtanut sen tehdä, tai he eivät ole osanneet sitä kertoa. He nimittäin kasvoivat mahdollisesti myös kodeissa, joissa tuo olennainen asia unohdettiin opettaa. Kodeissa, joissa tuo olennainen asia on unohdettu opettaa, on mahdollisesti vaadittu myös lapsilta kohtuutonta kehitystä kaikessa tai nimenomaan vain yhdessä asiassa. Jälkimmäisen voisin uskoa olevan yleisin virhe vanhemmilla. He ehkä ovat kuskanneet, kokanneet, tiskanneet, pesseet pyykit, siivonneet, pyyhkineet aikuisen lapsen pepun (ei kirjaimellisesti), toimineet kaiken maksavina, mutta vaatineet "vastapalveluksi" täydellisyyttä (esim.) koulusta suoriutumisessa. Yhtälöhän on mätä läpikotaisin. Taustalla rakkaus yrittää auttaa lapsostaan, mutta ymmärtämättä, että arkiasioiden opettelu ja oppiminen on maailman paras opettaja ja kasvattaja. Elämä opettaa asioita ja kasvattaa luonnetta, kunhan ihmisen annetaan elää!

Kaikki vanhemmat, jotka olettekin sortuneet vastaavaan yhtälöön, johon sisältyy riittävän vanhan lapsen, liian monen asian puolesta tekeminen. On aika aloittaa oikea kasvattaminen. En kehotakkaan nyt vetämään elättävän johtoa irti samantien elätettävän pistokkeesta. Se tulee tehdä asteittain. Yksi, maksimissaan kolme, asiaa kerrallaan. Aki Hintsan kirjassa (Voittamisen Anatomia, 2015) muistaakseni hän käsittelee nimenomaan, miten yksi kerrallaan voidaan muuttaa tapoja, ja tehdä niistä lopulta rutiineja. Rutiiniksi oppiminen vie noin 3-9 viikkoa. Se on "pitkä" aika. Liian äkkinäinen muutos vie tällaisen lapsen, urheilijan ja sotilaan syvällisessä mielessä kaaokseen. Ikävimmillään tällainen lapsi tekesi hyvin äkkiä itsemurhan, koska ei koe pystyvänsä pärjäämään ikinä. On hyvin tärkeätä opettaa lasta pienen pienin askelin ja määrätietoisesti vastuulliseksi, eli kyvykkääksi hoitamaan tarpeensa itse.

Vanhempien tehtävä on siis lasten kasvattaminen riittävän vastuullisiksi, että he pärjäisivät vähintään yksin, kykenisivät toimimaan yhteistyössä muiden kanssa, kykenisivät toimimaan yhteiskunnan sääntöjen mukaisesti ja lopulta kykenisivät auttamaan muita (vanhempia, kavereita, omia ja muiden lapsia) kehittymään ja voimaan paremmin. Mikäli kodissa ei toteudu instituutioiden vastakohta eli turvallisen ja positiivisen palautteen saanti, mikäli koti on myös instituutioiden kaltainen paikka, jossa jaetaan vain kritiikkiä ja aina kritiikkiä, oppii ihminen kotona vain vihaamaan maailmaa ja itseään sen osasena. Vanhempien tehtävä ei ole yrittää tehdä lapsistaan täydellisiä, siinä pelossa, että heitä seuraa paha ja surullinen kohtalo (se seuraa meitä jo ihan luonnollisesti). Moni vanhempi esimerkiksi uhraa lapsen kyvyn oppia hoitamaan oma elämänsä (aikaisemmin mainitsemallani) sillä verukkeella, että koulussa pärjääminen on tärkeäpää. He rikkovat selkänsäkin lapsiensa/lapsensa eteen toiveikkaina, että heistä tulisi parhaimpia koulussa tai yhdessä asiassa. 

Valitettava todellisuus on, että juuri tällainen paasaaminen jäädyttää lasten kehityksen. Lapset rakastavat leikkien muodossa tapahtuvaa kehitystä. Moni "lapsellinen" aikuinen tätä lukiessaan lähtee heti vastalauseidensa kanssa jo laukalle. Ehkä sanovat, miksi antaisin pikku-lapselle arvoposliinimme, jotka tämä hajoittaisi heti. Katsokaas aikuiset, kun lapsen tulee saada mokata, jotta voi oppia. Ensin ne voivat seurata vierestä, sitten asetella aterimet, harjoitukseksi he voivat asetella "halvemmat" lautaset, että vanhempina he voivat asetella hajottamatta perintökalleuksia. Aina, kun pikku Miina tai Manu onnistuu asettamaan oikein ja rikkomatta tavaroita, on heidän onnitteleminen tärkein avain heidän kehitykseensä. Kyllä, kunnon halit tai keksin ansaitsee sellainen lapsi ja aikuinenkin. Mikäli lapsi rikkoo tahallaan, ei sitä pidä jättää huomioimatta myöskään. En osaa vielä sanoa, mikä on oikean suuruinen ja kestoinen rangaistus, mitäkin asiaa kohtaan. Pitäisin aina tärkeimpänä asiana ensiksi lapselle asian selkeän kommunikoimisen puheella ja vähintään selvityksen rikkoiko tämä tahallaan asian. Muistan liian monta tilannetta lapsuudestani, milloin minulle ei annettu edes mahdollisuutta selittää omaa asemaani, ja minut näin tuomittiin "roviolle" kerta toisensa jälkeen, mitä sairaimmista syistä. Kerron seuraavaksi esimerkin lastentarhasta.

Lastentarhassa
Lastentarhassa ollessani alle 6-vuotias, minua syytettiin pikkulinnun hengiltä hakkaamisesta. Tyttö, joka tuolloin valheellisesti meni hoitajalle kertomaan, oli vieläpä tämän oma tytär! Muistan kuin eilisen, mitä yritin. Pikkulintu ressukka oli lentänyt meidän tarhan ikkunaan ja makasikin henkihievärissä maassa. En muista yritinkö tämän kärsimystä lopettaa, mikä on itseasiassa laissa myös määräys, mikäli näkee muuten tai yli ajetuksi joutuneen eläimen kuoleman kielissä kärsivän. Eli oikeutemme on lopettaa eläimen kärsimys, mikäli se on liian pahaksi yltynyt. En muista yritinkö sitä lopettaa. Muistan, kuinka pelkuri tuolloin olin, enkä olisi moista uskaltanut yrittää jahka osata selittää tai tiennyt oikeudestani - lopettaa toisen eliön kärsimys. Mitä minä sitten tein? Laitoin tennismailani tämän pikkulinnun päälle ajatuksena suojella sitä muilta, kunnes oikea apu löytyisi. Apuahan ei löytynyt. Minut sen sijaan tuomittiin raukkamaiseksi linnun tappajaksi, vaikka tämä lintu ei kyennyt enään elämään, vaikka en hakannut tätä kuoliaaksi. Sen jälkeen seuraava muistoni oli vasta kotona. En edes halua arvata kuinka raukkamaisesti tämä tarhatäti kohteli minua. Kotona vanhempani antoivat minulle mahdollisuuden selittää oma näkökulmani. Vanhempani ovat aina sallineet meidän kertoa, kun olemme virheitä tehneet tai kokeilleet vaarallisia asioita, minkä jälkeen he eivät ole raivonneet, vaan keskustelleet. Muistan sen pelon helpotuksen, kun joku oikeasti antoi mahdollisuuden minulle selittää tapahtumakulku. Mikä sairainta tyttö, joka meni minusta valehtelemaan ei edes nähnyt kuin tilanteen lopun, eli tennismailan asettamisen kuolleen linnun päälle. On uskomaton vääryys kuvitella toimivansa tuomarina lastentarhassa. On uskomaton vääryys tuomarina toimiessaan jättää oikeudenkäynti, eli syytetyn selityksien kuuntelu, kuulematta.

Kodin merkitys on siis tärkeämpi kuin tärkeä, kodin merkitys lapsen hyvinvointiin on tärkein. Miten ikinä olisin voinut luottaa aikuisiin enää tuon jälkeen, mikäli vielä vanhempani olisivat ottaneet tiedon annettuna? Kaikki lapset, jotka joutuvat tuomituiksi lapsena, olen hyvin pahoillani teille, aikuiset ovat oikeita lapsia meidän yhteiskunnassamme. Aikuiset ovat omaksuneet heille oikeutetun valta-aseman, ja sitä hyväksikäyttävät solkenaan! On puhdasta naiiviutta kuvitella, että oma lapsi ei ala käyttämään tälle tullutta valtaa hyväkseen, kuten kertomassani esimerkissä hoitajan lapsi käytti. Lapsethan nimenomaan testailevat loputtomasti rajoja. Luottamuksen rajoja. Yhteiskuntamme Lait ja Rajoitukset vaativat luottamusta ja uskoa. Lapset testaavat niin pitkälle rajoja, mitä heidän annetaan. Tästä syystä rajojen selkeäksi tekeminen heille on hyvin tärkeää. Lapsien rangaitseminen on hyvin tärkeää, mikäli vanhemmat eivät rankaise lastaan, viimeisimpänä keinona yhteiskuntamme kyllä rangaitsee ja tuomitsee linnalla, sakoilla, sanktioilla ja yhteiskuntapalveluilla. Tutkimukset osoittavat, että vankilakakkua istuvien mielessä tuntuva kärsimys on fyysisesti tunnettua (https://www.psychologytoday.com/us/blog/body-sense/201204/emotional-and-physical-pain-activate-similar-brain-regions, https://www.news-medical.net/health/Prisoner-Depression-and-Low-Mood.aspx). Tästä syystä myös lapsen fyysinen rangaitseminen voi olla ainoa oikea ratkaisu tietyissä tilanteissa, mutta miten paljon ja/tai kovaa tulisi rangaista, tuohon en vielä osaa vastata. Sanoisin, että äärimmäisen ja mahdollisimman minimaalisissa mittakaavoissa. Esimerkiksi seurallisessa hetkessä huonosti käyttäytyvä lapsi tulisi käyttää jäähyllä. Hänelle tulee kertoa, että vasta, kun on valmis käyttäytymään ja pitämään sammakot suussa taas, on hän tervetullut osallistumaan takaisin mukaan seuraan. Kun tuo toteutuu, ja lapsi palaa vähän häpeissään takaisin jäähyltä, tulee häntä kannustaa, kuinka hienosti hän ne ilkikuriset tunteet päihitti ja, että on nyt tervetullut takaisin.


Kouluissa (ala-, yläaste, lukio ja sen jälkeenkin)

Luulin aina, että luokanperällä olisin turvassa vaikean maailman tuominnilta, erehdyin syvällisesti, koska oppihuoneen takaosassa se nimenomaan asui.

Olen ihmetellyt sitä paljon. Olen nytkin havahtunut siihen kuinka ihmiset kokevat riittämättömyyden tunnetta, kun toinen kehtaa olla vieressä hiljaa ja käyttää kykyään ajatella tunnilla, eli opiskella.

Kasvoin urheilupiireissä, joissa oppiminen oli vaaralliselta tuntuvaa, siispä tuomittavaa. Tänä päivänäkin, vanhasta tottumuksestani, olen istunut luokkahuoneen perällä.

Voinkin vakuuttaa, että ensi kerralla menen istumaan hyvin lähelle luokan etupäätä. Menen niin lähelle eteen, että opettajana toimiva ei voi pian nähdä enää mitään muuta kuin minut. Näin maksimoin myös mahdollisuuteni harjoittaa vain arvostelukykyäni. Toivottavasti opettaja pystyykin turvaamaan selustani, eikä anna mahdollisten muiden tuomitsijoiden luokka huoneen perällä, omissa riittämättömyyden tai halun ylläpitää kontrollia muista -tunteissaan, ja tuhota koko luokan keskittymisen. Voiko myös joskus käydä samoin opettajan kohdalla? Ihan varmasti (monta omaa kokemustakin). Mikäli opiskelija puhuu häntä "enemmän" aiheesta, voi tämä kokea sen uhkaavana. Tällöin opettajan oman egon suuruus on testissä. Pystyykö  hän antamaan opiskelijalle alustan, jolla pohtia ääneen asioita hänen avustuksella, monesti muita opiskelijoita edes auttaen oppimaan asioita. Muut opiskelijat toivottavasti kuuntelevatkin heidän välistä uusien yhteyksien luontia, eli vaikeiden käsitteiden purkua suodatettavaan muotoon. Monesti juuri tällaisissa tilanteissa kipuileva henkilö voi yrittää möläyttää jotain toisen kehittymisen pyrkimistä vastaan.

Omasta kokemuksestani tiedän, että viimeistä asiaa tapahtuu aika ajoin. Vaikuttavia tekijöitä kipuilevien oppilaiden möläyttelyihin on, kaikkien pelottavilta katseilta "suojassa" oleminen takarivissä. Kaikkien vain takaraivot nähdessä, voi jopa rohjeta alkaa käyttämään omaa tuomitsemisen taitoansa. He möläyttelevät vähän väliä kaikenlaista asiaa, vastauksia, ja lopulta lakkaavat koko luokasta ja koulusta kiinnostumisen, koska eivät saaneet riittävästi ihmisten huomiota. On lukuisia eri syitä miksi tällainen ihminen kokee tunneilla riittämättömyyttä.

Yksi on huomion saannin vähyys ja ymmärtämättömyys siitä, mikä on paras aika ja paikka tehdä sellaista toimintaa. Tämä huomiota ilman jääminen on yhtä paha kuin täydellisen huomion saaminen. Eli molemmat ääripää reaktiot ovat edesauttavia opiskelijan sisällä mylvivään pahaan-oloon. Väitän, että tämä voidaan todistaa tutkimuksilla. Siksipä kaikki takapulpettiin hakeutuvat pitäisi saada pois sieltä. Ja hitaasti hivuttumaan luokan eteen tai lähelle sitä. Luokan eteen laittaminen heti ei myöskään ole pelastus. Koen, että se voi juuri aiheuttaa vastareaktion "opettajan silmätikkuna" olemisesta. Opiskelija katkeroituu siinä ja opettajakin pahimmillaan tätä oppilasta kohtaan. (Muistankin nyt esimerkin tästä, nimittäin tutulleni kävi juuri näin, kun vanha jäärä opettaja ei ollut muutoksen haluinen, eikä metodejansa valmis kehittämään. Homma johti siihen, että tuttuni joutui vaihtamaan ala-astetta.)
Toinen syy mölytoosa opiskelijan huuteluihin on pelko hänen omasta riittämättömyydestään. Oma kohtaisesti osaan tästä riittämättömyyden pelosta kertoa loputtomasti tosia tarinoita ja tapahtumia. Minä nimittäin elin 22 ensimmäistä vuottani uskomattomassa riittämättömyyden pelossa. Se kipuileva tunne on niin voimakas, että käsittelemättömänä ottaa jokaisesta ihmisestä vallan. Huutelin luokissa kaikkea, koska tietämättäni pelkäsin muiden kehittyvän liian nopeasti, minut jälkeen jättäen. Uskomaton tunne tuo hylkäyksen pelko. Pelko, että olen jälkeenjäänyt ja en ikinä pysty saavuttamaan mitä kouluni muut oppilaat. Onnekseni edustin nuortenmaajoukkue -tasolla Suomea tuolloin ainakin muutamasti. Se piti uskon itseäni kohtaan yllä, että myös minusta on johonkin. Uskon, että kovaa työtä ja hommia osasin paiskoa, mikäli tulokset eivät riittäneet. Silloin en vain syvällisesti ymmärtänyt, että aivoja ei kannata käyttää kuin lekaa. Lekalla moukaroidaan "tieto" seinästä läpi. Aivoihin tieto tulee taas ujuttaa kuin kala pyydystimeen. Vaatii usean asian huomioon ottamista, että voi saada paljon kalaa. Sama asia pätee tiedon oppimiseen. (Aion käsitellä joskus kuinka oppia)
Kolmantena syynä pidän aina ympäröimää yhteiskuntaamme. Me emme ole kehittyneet riittävästi, että edes näitä kipuilevia sieluja ymmärrämme. Kirjallisuutta ymmärtämään aihetta on jo olemassa (muunmuassa Donald W. Wincott, Carl Jung, Jordan B. Peterson, Tommy Hellsten... lista voisi olla loputon), mutta emme ole lukeneet ja ymmärtäneet niitä, tai johtotehtävissä olevat ihmiset eivät ole ainakaan. Siksi koulut edelleen, ja yhä opettavat vain yhdellä ainoalla kaavalla oppimaan -Porkkanalla ja Kepillä (Hallitus pitää myös tätä ainoana tapana kehittää at the moment...)

Mikä tällaisia pahaa oloa ja huomiota tarvitsevia ihmisiä pitää oirelevina? Se on monet yhteiskunnalliset rakenteet, jotka ovat siirtyneet sukupolvelta seuraavalle, ja jatkaneet kärsimyksenkierrettä kuin koronaviruskin nyt tekee. Se kärsimyksenkierre on tuhoa, tuskaa, vihaa, surua ja häpeää aiheuttavaa negatiivinen-energia historiasta. Sen kierteen on synnyttänyt lukuisat eri tekijät, kuten sodat, finanssikriisit, lama(t), alkoholismi, työnarkomania... Näitä syitä on varmasti loputtomia. Ne ovat Makro- ja mikrokonflikteja, jotka ovat aiheuttaneet pitkäkantoisia seuraamuksia koskien yksilöiden, tasavaltamme ja muiden valtioiden -hyvinvointia! Sukupolvelta seuraavalle siirtyvä kärsimys, (vanhempiemmekin kokema kärsimys,) jota onneksemme pystyy oppia käsittelemään, ja lopulta sietämään (arvauksenani) niin suurissa määrissä kuin ihminen on valmistautunut.

Loppu Pohdintaa
Miksi opettajat antavat erityisopetusta luokan parhaimmille, kun he eivät nimenomaan sitä yhteiskunnan parhaimman lopputuloksen kannalta edes tarvitse. Erityisopetusta tarvitsevat erityisen keskeneräiset ihmiset, jotka istuvat luokan perällä. Opettajan tehtävä on kasvattaa, joka vaatii opettajalta valtavaa kyvykkyyttä olla avoin uusille näkökulmille. Olen onnekseni elämässäni kohdannut tällaisia opettajia enemmän kuin vähemmän. Heille olen valtavan kiitoksen velkaa. (Toivon voivani joku päivä toteuttaa varainkeräyksen, jonka potti lahjoitetaan minua opettaneiden opettajien ja koulujen kesken tasapuolisesti. Pitää pohtia vielä sen toteutuksen mahdollisuus ja ajankohta... Saa nähdä)
Mikäli uskomme aidosti hyväntekeväisyyteen. Uskon, että ei pelkästään opettajamme, mutta kaikkia yhteiskuntamme toimintoja koskevat instituutiot ansaitsevat varainkeruun, niitä taidetaan kutsua säätiöiksi? Pitääkin perehtyä asiaan perinpohjaisesti. Uskon, että tulevaisuudessa verotkin pitäisi olla säätiöitä eikä työntekijöiltä ja -luojilta varastettuja rahoja. (Tästä aiheesta kirjoitan lisää tulevaisuuden kirjoituksissa.)

Tällä Viikolla Opin Konkreettisesti...

Mitä opin tällä viikolla?

Kohtuu kaikessa. Kärsivällisyys on tärkein. Kärsimättömyyttä on herättänyt se, että sain jo niin paljon kehuja, että sormet eivät riitä niitä laskemaan. Myös läheisimpieni elämien muuttuminen hyvin nopeasti positiivisempaan suuntaan on ollut uskomatonta seurattavaa. Kun tajuaa, että ei koskaan ollut kenellekkään velvollinen olemaan täydellinen, saa syvän levon tehdä mokia.
Mokista pääsenkin käsittelemään konkreettisesti oppimiani asioita.

Palaute on ollut ylivoimaisesti positiivista, mutta ei todellakaan kaikki. Olen saanut uskomattoman paljon rakentavaa palautetta, mutta myös lokaa niskaan. Kaikki ketkä ovat lähettäneet tai sanoneet minulle, että "tässä ja tuossa" voisi olla huolellisempi tai oppia. Ovat tärkeimpiä syitä, miksi edes pystyn maailmaa ilman linssejä tarkastella. Negatiivinen palaute, jota on kantautunut korviini koskee enemmän muita kuin itseäni, mutta minä olen vain ajoneuvo heidän heränneille tunteille. Olen nimittäin uskaltanut pohtia, mikä yhteiskunnassame on ollut vikana omasta näkökulmastani.

En lähtisi vähättelemään minun tulkintojani, mikäli ei minua "perinpohjaisesti" tunne. Syy tähän on se, että toisin kuin enemmistö meidän rakkaista kansalaisista, minä olen ollut riittävän etuoikeutettu kokeilemaan vähän aivan kaikkea, ja kaikesta (jotain) oppinutkin. Tätä kuvastaa täydellisesti myös ylioppilaskirjoituksissa kirjoittamani reaaliaine - filosofia. Sanotaan kertauksen olevan opintojen äiti, mutta Filosofia on opittavien aineiden äiti. Filosofia on synnyttänyt aivan kaikki muut tiedealat, filsa onkin ensimmäinen tiede (saa korjata). Koulustani filosofian kirjoitti tuolloin kaksi ihmistä, joista toinen olin minä. Tämä kuvastaa sitä, kuinka enemmistö on peloissaan valinnut jo tuolloin, itseään "lukitsevia" vaihtoehtoja, ylioppilas kirjoituksissa. Enkä tarkoita tätä pahastelevassa mielessä. Mikäli tietää aikaisin, mitä elämältä haluaa, kannustan jahtaamaan sitä unelmaa vakavasti ja määrätietoisesti. Mitä nopeammin on valinnut reitin, sitä todennäköisemmin tulee muita nopeammin perille.

Poikkesin taas riittävästi aiheesta, jonka aloitin. Jatkan saamistani negatiivisista palautteista. Moni oli uskaltanut kutsua minua hulluksi, jopa maaniseksi, vähätellä ajatteluani, vähätellä puheitani sekä tunteitani. Jotkut olivat pelänneet yhteiskuntamme instituutioihin kohdistuvaa kritisointiani. Heille voinkin vastata, että pahoittelut, mutta minä en ota kantaa teidän vanhemmuuden taitoihinne, miksi kuvittelette sieltä kauempaa rikkinäisen puhelimen avulla vaikuttaa minun mihinkään taitoihini?
Ainoa oikea kritiikki, jonka ansaitsen yhteiskuntaa pohdiskellessani on, että "älä kuvittele voivasi sitä muuttaa tuosta noin", mikäli joku kuvittelee, että se on minun pyrkimykseni. Olet ansainnut "Vapaudu katsomaan peiliin" -kortin. Minä ymmärrän paikkani, ja ymmärrän pidemmälle kuin tällaiset kasvottomat arvostelijat. Tiedän, että yhteiskunnassamme pitää käydä kouluja ja hankkia tunnustusta, eli arvo nimikkeitä, että voi päästä asemaan, jossa voi alkaa muuttamaan (käsittelemiäni) asioita. Minä harjoitan vain oikeuttani olla vapaa äänestysoikeutettu kansalainen! Minulla, kuten meillä kaikilla, on täysi oikeus arvostella koko sydämen kyllyydestä maailman, yhteiskunnan ja ihmisen -menoja sekä tekoja! Valtuudet alkaa yrittää muuttaa niitä ansaitaan. Tästä minulla ei ole epäselvyyttä, onko sinulla?

Monen oma heikko itsetunto ei kestä katsoa, kun joku, kuka ennen on ollut sairastunut parantuu! Olen ollut sairastunut elämäni aikana enemmän, ja nyt parannuttuani moni ei pysty ymmärtämään hyvinvointiani. Tunnen teidän kipunne ja pelkonne, mitä ehkä muutokseni on saattanut monelle aiheuttaa. Koittakaa kuitenkin olla armollisia minua kohtaan. En ole teille velkaa yhtään mitään. Enkä velvolliseski auttamaankaan ole tullut sen enempää kuin kuukausi sitten. Mikäli tätä ei ymmärrä, ei voi ymmärtää kirjoituksienikaan olevan vain tulkintaa (vielä toistaiseksi, ennen kun saan alkaa tekemään tutkimuksia ja käyttää tuloksia toditeina). Olenkin pahoillani, mutta tunteenne minua kohtaan eivät ole oikeutettuja, vaikka ovatkin todellisia. Monessa mielessä minua kohtaan esiintynyt piiloviha on hyvin paljon rasismin tapaista. En lähde sitä käsittelemään tässä kirjoituksessa enempää.

Upeaa ja surullista on ollutkin ihmisten suhtautuminen minun virheitäni ja arvosteluani kohtaan tämän viikon aikana. Pari ihmistä ovat reagoineet erityisen aggresiivisesti ja pilkaten minun mokiani tai arvostelukyvyn käyttöä kohtaan tällä viikolla. Tämä on ollut uskomatonta. Teitä, jotka näin olette tehneet, toivon teidän onnistuvan itsejänne auttamaan. Muut ihmiset, jotka ovat arvostelleet kunnioituksella tyhmyyksiäni ja mokauksiani kohtaan, te olette sankareita! Vaatii aivan valtavaa vahvuutta ja yritystä tämän toteuttamiseksi. Iso esimerkki ja merkittävin, oli tietysti facebook:ssa. Kommentoin kuin älykääpiö toisen julkaisuun, mikä kamalinta, olin lopettanut hänen kirjoituksen lukemisen kesken, ja oikopäin mennyt kommentoimaan pelostani tämän haluta vallankumouksen tapahtuvan tai vastaavaa (sorruin noita vainoon myös). Onnekseni hyvä ja kypsä ihminen / tuttu, vastasi minulle, että "lueppas uudelleen, ymmärsit perinpohjaisesti väärin tämän kirjoituksen."
Hän vieläpä isällisesti sanoi ymmärtävänsä äkkipikaisuuttani nuoruudesta johtuvaksi! Kerrassaan WAU!

Te muut aikuiset, ketkä olette unohtaneet, että olen nimenomaan keskeneräinen siinä samassa kuin te ja kaikki muut, mikäli olisin vanhempanne, käskisin teidän nyt hävetä. Teille toivon kaikkea hyvää tästä huolimatta, koska ilman vihamiehiä ei opi itsestään syvällisiä virheitään. Teidän ansiosta opinkin nyt kirjaimellisesti, miten tärkeätä on kärsivällisyys. Mikä puolestaan teistä niin kärsimättömiä tekee? Olen viikon ollut aktiivinen ja muuttanut jo paljon asioita itsessäni. Yhdessä kirjoituksessani sanoinkin, että tämä kehitysjuna ei enää pysähdy kuin sen raiteilta ulos syöksemällä.

Tuossa oli suurin oppimani asia tältä viikolta, eli kärsivällisyyden merkitys. Monet lähtivät heti noita jahdissa minua jahtaamaan, vaikka luulin olleeni selkeä asiasta, että en vielä mitään ole yrittämässä erityisemmin muuttamaankaan. Muutin erityisesti vain itseni, ja tämä aiheutti negatiivisen vastareaktion monissa. Tämä kertoo täydellisesti siitä, mitä olen jo puhunut, yhteiskuntamme on sairastunut.

Opin konkreettisesti, että toisen onni on toisen epäonni. Näin oli tapana meillä sanoa urheilupiireissä. Suomessa meillä on myös onnen kätkemisestä sanonta. Nämä kaikki käsittelevät nimenomaan sitä, kun joku voi hyvin, on tämä enemmistölle myrkkyä. Siksi Tubessakin monet kanavat perustuvat vain kaiken ja kaikkien haukkumiseen (periaatteessa), muiden puhtaalle pilkkaamiselle. Kieltämättä sellainen content oli minunkin herkkua sairaana ollessani. Vaikeaa, tämän ja kaikkien ongelmien tunnistamisesta tekee se, jos asiat ilmaistaan liian lyhyesti. Tänään ajaessani totesin, edessä useamman virheen tehneen kuskin olevan huono kuski. Kyydissäni oleva heti innostui, että minä olen erehtynyt tuomitsemaan, vaikka sitä vastaan olen toitottanut viikkoja. Kaikki sen jälkeen hänelle olisi saattanut olla selittelyä, joten siihen totesin, en tuominnut, katsotaan. Ajoin tämän vierelle ja tämä "huono kuski" puhui puhelimeen, minkä seurauksena takana ajavien, minut mukaan laskettuna, ajaminen vaikeutui ja vaarantui. On siis turhia selittelyjä selvää, että kuski, kuka ei vilkuta kaistan vaihdossa, ajaa turhan hiljaa ja puhuu puhelimeen ei ole hyvä kuski. Miksi ei? Läpäisisikö hän tuolla ajolla inssin, josta se oikeutus ajaa autoa tulee? Ei sitten miljoonaan vuoteen pääsisi. Miten minusta tuntuu, että tuollainen kuski on samanlainen henkilö, kuka on herkästi uskaltanut haukkua ja tuomita minua salaa tällä viikolla? Tämä on puoliksi läppä. En vain yllättyisi lainkaan, kun muita haukkuva ihminen haukkuu vain, koska hänellä itsellään napa paukkuu.

Toivottavasti teillä on ollut mahatava viikonloppu! Toivottavasti sunnuntai on teille kaikille ihana ja rasituksia raukaiseva! Nautittehan rakkaidennekin puolesta. Kiitos kaikille rakentavaa kritiikkiä antaneille, ja anteeksi, mikäli en selittänyt kaikille tarpeeksi tarkasti, että mahdollisen kritiikkinne olin jo pannut merkille, ja laittanut työn alle, tai miksi juuri teidän kritisoimaanne asiaa teen... Monesti kaikilla on aivan eri lempimaku jäätelöissä, niin myös muissa asioissa...

Vi hörs! xoxoxo kaunisrumilus (:-DDD)

Olen Herännyt Ihmeeseen sekä Suruun. ✨🥀

Olen Herännyt Ihmeeseen sekä Suruun. ✨🥀

Ihmiset kasvavat kauniiksi kukiksi, kun heidän sallitaan. Pakottamalla heidän kasvamisensa pysähtyy.

Olen kohdannut käveleviä ihmeitä maan päällä, heitä kutsutaan usein hulluiksi. Olen myös kohdannut käveleviä muistutuksia, että me jokainen olemme keskeneräisiä.

Kerran lukiossa omituisella tavallani yritin kehua opiskelijan ylläpitämää tiikerillä kuvioitua villapaitaa. Hänen reaktionsa tähän oli halveksuva katse minuun, minkä jälkeen hän kuiskasi vieressään oleville kavereilleen minusta jotain. Onnekseni olin heidän ystävänsä, ja kysyessäni heiltä he kertoivat, mitä hän oli sanonut. Hän oli sanonut "Onni aina arvostelee, hän on kamala". Arvostelen? Emmekö me kaikki arvostele? Mitä hän tällä viestillään puolestaan teki, oli arvostelusta paljon kamalampaa. Hän nimittäin tuomitsi minut, eikä osannut ottaa kehua vastaan.

Olen pannut merkille jo lukiossa, miten nuoret ihmiset erehtyvät käyttämään sanoja arvostelu ja tuomitseminen synonyymeina. Niitä ne eivät ole. Arvostelu nimittäin ei ole koskaan kiveenhakattua. Tuomitseminen sen sijaan on. Ymmärrän tähän erehdykseen vaikuttavan myös englanninkielen sanan 'judge', joka tarkoittaa tuomita sekä arvostella. Kaikki ovat saattaneet kuulla lauseen "Only God Can Judge Me". Mitä arvaat kumpaa sanaa tässä lauseessa käytetään, ja mitä erehdytään käyttämään? Arvostelua vaiko Tuomitsemista?

Mikä vaikuttaa enemmän kuin tietämättömyys tässä tilanteessa, on ideologiat tai arvot. On ideologioita, joiden perinpohjainen toimintamalli on tuomitseminen. Tällaisen ideologian omaava karsastaa ajatusta arvostelukyvyn käyttämisestä, koska tällainen ideologia ei kestä kriittistä tarkastelua yhtään, siispä kriittinen ajattelu tulee totaalisesti kieltää. Olenkin siis jälleen kerran rohjennut tulla, en pelkästään häpäistyksi, vaan rohjennut tulla tuomituksi toisten ihmisten edessä.

Tämä ajattelun kieltäminen on vain järkevää, mutta älyllisesti surkastuttavaa. Kukaan tällaisten ideologioiden omaavista ei kykene johdonmukaiseen argumentointiin, saatikka heidän saarnaamansa läpivientiin ja elämässään toteuttamiseen. Sen sijaan, että he johtajina näyttäisivät mallia, he tekevät päättömiä vaatimuksia muiden muuttumisen pakosta. He raivostuvat kaikesta, hehän vihaavat ihmisen rajallisuutta. He palvovat täydellisyyttä, ja ilmaisevatkin inhoavansa ihmisen rajoittunutta tilaa. He ovat ottaneet Jumalan aseman, ja näkevät jokapuolella vain virheitä, joita tuomita. Virheitä, jotka tulee romuttaa ja muuttaa heti. Muutokseen rohkenevat halutaan viedä roviolle heti! Kun joku uskaltautuu ajattelemaan tällaisen ideologian valtaa pitämässä piirissä, siellä haukkojen tavoin kytätään hyvin tarkkaan, kuka on se hullu, kuka ei enää kestä pidätellä turvattomuuden tunnetta sisällään. Kytätään siis sitä, että kuka epäonnistuu olemaan täydellinen.

Tiedän, että moni yrittää oikeuttaa tätä täydellisyyden vaatimustaan rakkaudellaan. He kokevat uskomattoman tuskalliseksi ajatuksen myöntää itsessään tämän epätäydellisyyden. He ovat tarkkailleet rakkaitaan täydellisyyden vaatimuksella, mutta verhoiltuna rakkauden linsseillä, he oikeuttavat mielessään kohtuuttomat vaatimuksensa. Tämähän on täysin paradoksaalista. Yrittäessään kaikkensa toisten eduksi, he aiheuttavat enemmän kärsimystä kuin olisivat ikinä uskoneetkaan. Tätä kuvastaa täydellisesti, tyypillinen perheen äiti, kuka haluaa lastensa parasta, mutta on kadottanut kosketuksen tosiasiaan, että hänen lapsensa ovat epätäydellisiä. Äiti erehtyy vaatimaan lapsiltaan jatkuvasti täydellisyyttä, ja aiheuttaakin lapsissaan tällöin vastareaktioita. Pahimmillaan lapsi alkaa rakentamaan katkeroitumista, jopa toivoen äidin kuolemaa. Ongelmana onkin äidin omassa elämässä häneltä vaadittu täydellisyys. Hän on tämän omaksunut, ja vaatii nyt sitä itseltäänkin. Hän on erehtynyt nostamaan perheen oman hyvinvoinnin ja terveyden edelle. Näin toimien aiheuttaen jopa lukuisia vuosia kestävän itsensä hajoittamisen prosessin. Hän on omaksunut ajatuksen, että äiti ei saa olla heikko ja epätäydellinen, koska lapset tarvitsevat täydellistä äitiä.

Tätähän lapset eivät nimenomaan toivo. Lapset pyytävät äidiltään lupaa olla epätäydellisiä, kuten hänkin on. Lapset pyytävät pitkään, ennen kuin hajoavat tämän täydellisyyden vaatimuksen alla. Tästä pääsemme opetukseen. Sallimme muiden tekevän vain niitä asioita, joita meidän on sallittu tehdä (Wincott, 1992). Mikäli emme ole saaneet olla epätäydellisiä, emme voi sallia kenenkään muunkaan olevan epätäydellinen. Valtavaa rohkeutta, ja aitoa vahvuutta on uskaltaa tulla lapsen kaltaiseksi, ja vaatia muilta saada tuntea tunteita, kuten pelkoa, surua ja häpeää. Vaatimusta, että saa ajatella, jonka monet ovat itselleen uskaltaneet sallia, mutta vain piilossa muilta. Myös vaatimusta, että saa puhua. Ilman puheen sallimista, ihminen jää kuin hylätyksi, hän jää täydellisyyden tuomitsemaksi, eikä voi siitä parantua ilman turvallista paikkaa, jossa olla epätäydellinen.

Koenkin valtavaa surua huomatessani, miten olemme joutuneet kasvamaan turvattomissa kodeissa, joissa vaatimus oli ollut - olla täydellinen.

Olen nyt raottanut mieltäni parhaimmalla tämän hetkisellä kyvykkyydelläni. En enää palaa tähän täydellisyyttä vaativaan, eli tuomitsevaan joukkoon. Kaikki, kenellä on mielestään täydellinen ajatus maailman parannuksesta, valehtelevat. Sellaista täydellistä suunnitelmaa ei ole olemassa, eikä toteutettavissa kuin ainoastaan fantasioissa. On vain ja ainoastaan epätäydellisiä suunnitelmia. Ja arvatkaa mitä. Ne ovat vain inhimillisiä. On vain epätäydellisyyttä ja kehittymään pyytävää potentiaalia maailma täynnä. Potentiaalia, joka on tehty niin hyvin pieneksi, että sitä on vaikea löytää. Uskalsin pyytää lupaa kehittyä ja löytää tämän potentiaalin, ja sen minä myös sain.

Kirjoitin abrobaturin äidinkielen kokeessa. Kirjoitin abrobaturin, koska koulusta riippumattomista syistä, itseni sisältä, minua vaadittiin kirjoittamaan Laudatur. Miten minusta tuntuu, että nyt olen lähempänä laudaturin kirjoittamista, kuin silloin olisin tuhanteen vuoteen uskaltanut uskoa.

Tunnen valtavan määrän itseäni fiksumpia ja kyvykkäämpiä ihmisiä, ketkä eivät uskalla pyytää saada kokea käsittelemiäni asioita. Tähän täydellisyyden palvojat vastaavatkin, että siksi he ovatkin minua fiksumpia. Nämä fiksut toimivat mielestään oikein, kun "hyväksyvät" syvällä tunteneensa valheet, ja pysyvät hiljennettyinä täydellisyyden palvojien, saatanallisen tuominnan edessä. Jokainen itseään täydellisyyteen vertaava, sortuukin "Saatanan" palvontaan. "Saatanan" palvonta on erehtymistä luulla voivansa tulla täydelliseksi, erehtymistä pitävänsä hallussaan täydellistä suunnitelmaa maailman pelastuksesta, erehtymistä vaatia muita olemaan täydellisiä.

Tämä on valtava ongelma "jumalattomassa" maailmassamme, mikä on raiskannut ihmisyyttämme jo riittävän kauan. Se kytee yksilöissä itsessään ja vaikuttaa meihin kollektiivisesti. Onneksemme sitä sairastavat yksilöt eivätkä instituutiot. Tämä tarkoittaa, että muutos on mahdollinen ilman kaiken tuhoamista.

Muutos takaisin inhimilliseksi ihmiseksi on työläs, osaan sen kertoa henkilökohtaisesta kokemuksesta. Muutoksen vaikeudesta varoittaa myös sellainen hassuvanhakirja nimeltä raamattu.

Siinä kerrotaan tarinaa ihmisestä, kuka opittuaan uskaltamaan ajatelemaan, tuntemaan ja puhumaan, murhattiin ristillä. Ihmiset eivät kestäneet hänen rohkeuttaan. Pelkäänkin tätä tosiasiaa ihmisten julmuudesta. Varoen rohkenen silti väittämään, että tarinan päähahmo yritti herätellä tunteita ihmisissä, ehkä liian nopeasti, ehkä liian suurissa määrissä kerralla. Ihmiset tarvitsevat yhden askeleen taaksepäin, voidakseen tulla valmiiksi ottamaan kaksi eteenpäin.

Tästä syystä on hyvin tärkeätä kertoakin kaikille teille, että en ole käännyttäjä mies. Olen mies, joka on syntynyt uudelleen - tullut taas lapsen kaltaiseksi. Uskallan jälleen ajatella, tuntea ja puhua. Mitään muuta kuin noita kolmea asiaa, en tee.

Ajattelen, eli harjoittelen arvostelukykyä, en harrasta tuomitsemista. Jos sorrun tuomitsemiseen, kertokaa minulle. Merkille pantavaa onkin, että tuomitsevat ihmiset ovat lakanneet ajattelemasta. Heitä ohjaa heidän vastuuksi ottamansa maailmankaikkeuden parantaminen. Teille haluankin sanoa lohduttavasti, maailma ei kaipaa pelastamista, vaan te itse.

Tunnen, eli ymmärrän olevani epätäydellinen, uskallan pelätä ja surra. Häpeän tunne estää meitä olemaan avoimia ja näyttämään muita tunteita. Tuomitsevat ihmiset ovat "tunnottomia", koska heiltä kiellettiin taannoin tunteiden tunteminen. Kun olet ymmärtänyt tämän, tajuat, että supersankarit eivät ole vahvoja, koska he eivät tunne. He ovat supersankareita, koska ovat kehittäneet kykynsä käsitellä tunteita huippuunsa!

Puhun, eli uskallan olla haavoittuva ja vaaralle altis. Tuomitsevat ihmiset ovat lakanneet puhumasta, koska heidän ei annettu puhua epätäydellisesti. Tuomitsevat ihmisethän yrittävät keskeyttää kenen tahansa muun puhumisen kuin itsensä, mutta yrittäkää ymmärtää heitä. He ovat tuhoa janoavan ideologian suukappaleita, eivät omia uniikkeja itsejään. Puhuminen, kirjoittaminen ja kaikki tunteiden ilmaisua vaativa ovat äärimmäisen rohkeille ihmisille. Yliopistoissa ympäri maailman on alettu vastustamaan tätä rohkeutta olla epätäydellinen. Tämä on syvällisesti väärin. Näenkin nyt, miten suuressa vaarassa hitaasti, epätäydellisesti, mutta varmasti kehittynyt yhteiskuntamme on. Yhteiskuntamme on sairastunut Täydellisyyden vaatimukseen, sokeuteen todellisuudesta, mikä johtaa joidenkin osalta surulliseen kuolemaan.

Kun luit tätä. Mitä tunsit? Tunsitko pakottavaa tarvetta talloa kasvattamani kukan? Vai kenties halua ja uskallusta aloittaa oman kukkasi kastelun ja hoitamisen?

Olen ikuisesti kiitollinen, jos olit rohkea, ja kykenit tämän lukemaan. Olen ikuisesti kiitollinen, jos tämän luettuasi, edes pienin vauvan askelin uskaltaudut harkitsemaan muutoksen olevan mahdollista. Olen myös kiitollinen, jos talloit kasvini. Se kasvaa takaisin, huomenna tai ylihuomenna, jaksathan odottaa. Annan luvan sinulle tulla purkamaan kipuasi minuun äärettömästi.
Olen tullut niin rohkeaksi, että uskon elämän voittavan aina lopulta, ja että vain kuolema voi erottaa minut tästä uskosta.

Rakkaudella sinulle rakas epätäydellinen ihminen.
Ystävällisin terveisin Onni 🌺

Internet Ei Menneisyyttäni Ansaitse 🚧 (kuinka SoMe:ssa käyttäydytään)

Käsittelen tässä kirjoituksessa menneisyyttä, ja sitä, että kuka ihmisten menneisyyksiä saa käsitellä. Käsittelen sitä sosiaalisen median kontekstissa, kasvotusten todellisuudessa menneiden käsittely on vain tervettä.

Internet Ei Menneisyyttäni Ansaitse 🚧

Olen havahtunut internetin, erityisesti sosiaalisten mediojen olevan brutaaleja paikkoja. Viime aikoina on ollut tyypillistä kuulla taas menneisyydessä tapahtuneiden virheiden, vääryyksien ja pahuuksien ylös kaivamisesta.

Merkittävää on mainita, että kaikki menneiden julki tuodut asiat, jotka ovat kaikkia auttavia ja rakenteellisia ongelmia kritisoivia - ovat oikeutettuja. Tällaisia oli #MeToo -liike, joka paljasti liian suureen valta-asemaan päässeiden, enimmäkseen mies-puolisten, moraalittomasta vallankäytöstä. Tämän kokoisilla ongelmilla ei olekkaan parempaa paikkaa kuin julkisuudessa pyörähtäminen.

Mitä tästä kampanjasta taas seurasi, oli monessa tilanteessa taas tismalleen samaa, mitä vastaan kampanja juuri luotiin. Monet sortuivat heti käyttämään avautunutta mahdollisuutta käyttää valtaa, ja tuulen lennosta päättivät romuttaa viattomienkin elämiä. Haluaisinkin kuulla selkää kylmäävät luvut, jotka seurasivat tuota kampanjaa, valheellisesti linnaan joutuneista miehistä.
Tällaisia kampanjoita on ollut muitakin, jotka ovat ajaneet tärkeitä oikeuksia ja asioita. Tässä meidän tulee oppia näkemäänkin kaava, että kaikki ismi päätteiset ovat vain transportaation välineitä, eivät päätepysäkkejä tai koko maailman muuttavia aatteita.

Muistan kuulleeni laissa olevasta pykälästä, jossa kerrotaan, että 10-vuotta vanhan rikkeen, jota ei ole tullut ilmi, annetaan anteeksi. (täytyy tarkistaa oliko näin ja lisätä, mikä laki ja pykälä) (Ymmärrän, että on rakenteellisia virheitä yhteiskunnissa, ja ne voidaankin parantaa ja muuttaa. Tässä en vielä käsittele niitä, ehkä vasta todentoimessa, ollessani tasavallan Presidentti. (hahaha! I mean who knows... Let humans have their dreams)) Annetaan anteeksi? Tämähän on monelle nyt shokki. Siis aivan, anteeksi annetaan, että meidän olisi kevyempi kulkea. Ihmiset, jotka eivät ole antaneet anteeksi, sen kyllä ulospäin valitettavasti näkee ja kuulee. Älkää huoliko, mikäli tuosta kerkesit jo herneet nenään vetämään, että joku näkee ja kuulee kokemanne huonovointisuuden. Ymmärtäväisiä ihmisiä on maailma täynnä odottamassa, että te lähdette tähän ilo sanomaan mukaan. Uskaltautukaa vain rauhassa raottamaan tunteitanne, niin he ottavat teistä kyllä kopin.

Kuten käy ilmi jo tuosta analogiastani, on selvää, että ihmiset, joilla on aikaa kaivaa turhuuksia toisten menneisyydestä, voivat pahoin. Kevin Hart:n Oscarien juontamisen syy oli juuri tämmöinen. Mies, joka on ilmiselvästi parantanut elämäänsä ja jatkuvasti voi epätäydellisesti paremmin, tuomitaan internetissä, jonkun tyhmän homoseksuaali vitsin takia, mikä oli 10 vuotta sitten tapahtunut. Kylläpäs osaamme olla pitkävihaisia, kun pitää 10-vuoden päähän saakka lähteä etsimään, jotain vihaamisen arvoista.

Väitän, että on ihmistenoikeuksien vakava loukkaus, joka ikinen kerta, kun näin käy. Väitän, että se on loukkaus, vaikka tällaisesta "pienemmästä" tapauksesta olisi päivä. Tässäkään ei pidä tehdä erehdystä, että anonyymien asioiden jakaminen olisi väärin. Tämä ei ole väärin, vaan jopa oikein. Anonyymisti voimmekin jakaa asioita pahoista, oikeasti vain rikkinäisistä, ihmisistä. Eli mikäli haluat avautua existäsi, sinut raiskanneestasi, tai mistä tahansa, vie asia ensimmäiseksi poliisille tai terapeutille, älä sosiaaliseen mediaan. Kunnes olet valmis asiasta jakamaan, koitathan ymmärtää tämän sinua rikkoneen ihmisen olleen itse tuusan nuuskana, ja jättää heidät mahdollisimman anonyymeiksi.

Harkitsen syvään, kerronko yleisimpää virhettämme, jonka teemme SoMe:aan jakaessamme. Koen, että on vain välttämättömyys olla mahdollisimman totuudenmukainen, ja siksi rohkenenkin kertoa. Se on kuolleiden ihmisten kuolemalla ratsastaminen. Tiedän, että 99,8% kenenkään kuolemasta jakava, selittää sitä rakkauden osoituksella. Mutta kysynkin teiltä, (ketkä ette usko edes Jumalaan,) kenelle oikein tätä tietoa ihmisen pois menosta jaatte? No itseänne varten. Katsokaas surunne ja kipunne ovat niin valtavat, että tämä SoMe:n jakaminen on teidän avunhuuto, että joku tulisi teidät pelastamaan kokemaltanne menetyksen kärsimykseltä. (Käsittelen tätä aihetta lisää, Kuinka Käsitellä Kuolemaa, kappaleessa)

Sosiaalisessa Mediassa menneisyydestä puhuminen on oikeutettua, mutta silloin sen tulee olla omaa tulkintaasi. Ei muiden elämien tulkintaa, joka on itsensä mainostamista ja korostamista. Siispä tässäkin syvällinen vastaus on, että vain ihmininen itse ja yhteiskunnan asettamat lait saavat yksilön tuomita. Mikäli sorrut toisten tuomintaan, sorrut itsesi korostamiseen. Muita tuomitsemaan pystyvät, kokevat olevansa niin täydellisesti ymmärtäväisiä, että sallivat oman tuomitsemisensa. Asian laitahan on aivan toisin.

Toivoisinkin, että kaikki julkaisemani materiaali internettissä pystyttäisiin "jäädyttämään", tuominnalta suojelluksi alueeksi. Toivoisin, että näin voisi tapahtua mahdollisimman monelle muullekkin. Ainoana poikkeuksena tähän kuuluukin juuri yhteiskuntamme asettamien lakien noudattaminen. Tämän vaikeampaa sen ei tarvitse olla, paitsi laki on monimutkaista, mutta ei kauaa, kun alan sitä selkeyttämään ihmisten ymmärrettävään muotoon.

Mitä sitten SoMessa saa julkaista? No sitä puhdasta ihmettä, joka on teidän jokaisen, omasta elämästä. Miksi jakaa muiden tekemiä meemejä, kun voit jakaa niitä omasta elämästäsi...?
Olemme kaikki synnynnäisiä taiteilijoita. Äitini, kuka on aina väittänyt ettei ole ollenkaan luova, ottaa mitä kauneimpia kuvia luonnonihmeistä. Jos mikään on luovuutta, niin se on. Sosiaalisessa Mediassa, ja muissa medioissa nimenomaan rakenteellisia virheitä kohtaan saa ja pitääkin uskaltaa kritisoida. Toisten ihmisten elämiä... Ei kuuluisi kenenkään sortua kritisoimaan medioissa, tästä syystä onkin hyvin kuvottavaa luettavaa, kun yksittäisiä ihmisiä kuten Jussi Halla-Ahoa, Donald Trumpia, Hilary Clintonia, Li Andersonia retuutellaan kuin mitäkin sätkynukkeja pitkin SoMe-julkaisuja. Te jokainen, ketkä heitä tuomitsette, on syvälle peiliin katsomisen aika. (Kokeillaan arvostelua taas vaihteeksi.)

Pääsen jälleen yhden aiheen käsittelyn loppuun. SoMe on verkostoitumista varten luotu, ei antiverkostoitumista. Muista, että aina voi unfollow:ta ihmiset, kun heidän asiansa ovat liikaa, ja muista, että aina voi seurata ja tilata takaisin, kun nämä asiat alkavatkin taas kiinnostamaan. Teethän samoin muitakin medioita kohtaan, etkä vain "sosiaalista" mediaa.

Kavereille, Ystäville ja lopulta Rakkaille! ❤️

Kaveri, Ystävä ja lopulta Rakas❤

Ihmisiä tavatessani heille mainitsen, että toivottavasti ystävystymme. Toivon niin paljon, että voin ihmisille palauttaa heiltä saamani tuen, toivon saavani paljon ystävyyssuhteita.

Miten paljon ystävyyssuhteita voi ihmisellä olla, että ne pysyvät terveen rajoissa? Muistan kuulleeni luvun noin 150, mutta en lyö päätäni pantiksi. Tämähän on aivan valtava määrä, mutta viime aikoina olen huolestunut, että se voisi jopa olla liian vähän! Voisinko edes saada sataviisikymmentä ja yksi ystävää? Saanko voida unelmoida, olla kykeneväni olemaan kaikkien ystävä?

Kaverit & Ystävät 👥

Kavereita meillä on paljon kaikilla. He ovat erityisen tärkeitä, koska he pitävät meidät valppaina. Kaverit pitävät meidät kurissa, esimerkiksi ryhmän toiminnan palvelemisen yhteydessä. Kaverit ovat siis erittäin hyvä asia. Kavereiden kanssahan me voisimme rakentaa Empire State Buildingin, ja olla ne kuuluista työmiehet kuvassa, jossa istuvat puomin päällä korkeuksissa piknikkiä pitämässä. Kavereiden kanssa me saamme asioita tehdyiksi!

Kaverien kanssa on esimerkiksi erittäin kivaa viettää iltaa ja käydä joskus "virkistäytymässä" baareissa. Kaverit tekevät tosin virheitä enemmän. He eivät pidä huolta enää sinusta, kun tehtävä on saatu suoritettua. Esimerkiksi yleisin tapaus on kun valmistumme kouluista, lakkaamme pitämästä aktiivisesti yhteyttä kavereihimme. Siispä he olivat vain kavereita, joita voi muistella lämmöllä, koska he auttoivat läpäisemään vaikeita tehtäviä. Heitä tuleekin uskaltaa kiittää riittävästi, ennen kuin on liian myöhäistä. Liian myöhäistä on ansaittujen kiitosten antamatta jättäminen.

Kaverit voivat olla myös ihan kamalia, vain toisista hyötyä tavoittelevia. Tällöin suosittelenkin heistä erossa pysymistä, mutta vain hetkellisesti. Monet ovat myös kaveriporukoissa, joissa on erittäin negatiivisiin asioihin keskittyvä mentaliteetti ja ilmapiiri. Heidän joukosta on syytä lähteä, mutta ilman paiskaamatta ovea kiinni perässän, vaan auki jättämällä.

Tästä minulla on uskomaton oma kokemus, nimittäin pikkuveljestäni. Olen koko ikäni ollut hänelle äärimmäisen rankka ja tuomitseva. Olen vaatinut häneltä asioita, joita en edes itse uskonut pystyväni saavuttamaan. Olin kohdellut häntä kaltoin niin paljon ja kauan, mutta hän hyvin viisaana nuorena miehenalkuna on jaksanut kestää minua. Vielä muutamia viikkoja sitten, vaikka vuosia olin hänelle ollut yksi iso kusipää, hän yhä lähtiessään huoneestani uskalsi jättää oven aina auki, ikään kuin viestinä, että löydät minut, kun sitten tarvitset minua.

(On ollutkin uskomatonta nähdä merkitystä aivan kaikessa. Herätä eräänä päivänä näkemään näitä signaaleja ja viestejä.)

Parhaat Ystävät 💜👭

Parhaiden Ystävien kanssa saamme myös asioita tehtyä, mutta sen lisäksi, pidämme yhteyden tehtävien valmistumisienkin jälkeen. Näissä ystävyyssuhteissa harjoitetaan hyveisiin harjaantumista. Käsitellään ja pohdiskellaan ihmisyyttä ja siinä olemisen tarpeitamme. Tulemme paikan päälle halaamaan ja olemaan tukena, kun toinen on kokenut pahasti menetystä. Ystävät ovat niitä, ketkä auttavat nousemaan pystyyn, vieläpä lähes virheettömästi! He uskaltavat yrittää kerta toisensa jälkeen antaa mahdollisuuden toiselle. Onkin siis suurta mahtavuutta uskaltautua luomaan ystävyyssuhteita jo ennalta luoduista, mutta hetkellisesti hukatuista kontakteista tai suhteista. Tämä on mitä kypsintä toimintaa, jota ihminen voi harjoittaa. Monethan pelkäävät vanhoja, mukamas anteeksiantamattomia virheitään. Voin vakuuttaa, että kaiken voi saada joskus anteeksi, kunhan opit antamaan ensin itsellesi syvällisesti anteeksi.

Täytyy muistuttaa, että on ihmisiä, jotka vielä tällekkin tasolle ovat voineet päästä vain hyötymismielessään, mutta niin myös seuraavalle ystävyyssuhteen tasolle.

Rakkaat ihmiset 💌🌹

Rakkaat ihmiset ovat erikoisia, heissä nimittäin yhdistyvät kaveruus ja ystävyys. Monet ovatkin rakkaita parisuhteissa. Olen ollut onnekas, että minulla on enemmän rakkaita elämässäni kuin yksi. On äärimmäisen uskomatonta, miten näin on voinut edes käydä! Minut tuntevat eivät varmaankaan ylläty, kun heille kerron, ketkä ovat minun rakkaimpiani. Heille turhan usein viestittelenkin jos jonkinmoisista asioista. He ovat auttaneet minua kasvussani niin kovin paljon, että olen heille ikuisesti kiitollinen. ❤

Nämä rakkaat ihmiset ovat jaksaneet pysytellä vuodesta toiseen rinnallani, ja antaneet mahdollisuuden uudelleen syvälliselle ystävyyden kehitykselle ja jatkamiselle. Aina yhä uudelleen, ja yhä uudelleen. He ovat syntyneitä voittajia, koska eivät osaa luovuttaa suhteiden kanssa, vaikka olisivat pitäneet tauon, energioidenlataustauon.

Melkein jokaisen kanssa voi rakastua. Platon keksi onneksi termin 'platoninen rakkaus', joka tarkoittaa rakkautta, jonka selityksessä on poistettu seksuaalisen tarpeen tyydyttäminen. Ihmisiä voi siis huoleettomasti uskaltaa rakastaa, koska rakkaus ei vaadi heidän kanssaan makaamista. Voitkin siis rakastaa aivan kaikkia ja kaikkea!

Ennen tätä Rakkaiden käsittelyä kirjoitin, että myös tälle saralle on voinut eksyä ihmisiä, jotka tavoittelevat hyötyä. Onneksi se hyötymisen tavoittelu on tällöin ollut aluksi aina molemminpuolista. Esimerkiksi henkilö, kuka etsii hoivattavaa ja henkilö kuka etsii hoivaajaa. He löytävät aina toisensa. Tästä äidinkielen opettajanikin puhui taannoin, en vain muista mikä kaunis vertauskuva hänellä tähän oli, mutta pidän tätä todisteena muidenkin kykyyn nähdä ihmeitä.

Tällainen hyötyä tavoitteleva parisuhde on positiivinen kierre, termi, joka on osattu nimetä psykologiassa, käsittämään alkoholistin kierrettä. "Se lähtee sillä, millä tulikin", on mitä tuo termi tarkoittaa.

Syvällisellä tarkastelulla olen huomannut, että suhteet nimenomaan kariutuvat myös tuon sanonnan tavoin. Ainoa ero tällöin on vain se, että suhteesta lähtiä on muuttunut henkilö. Tämä onkin äärimmäinen viisaus, jota selitin tämän Rakkausosion alussa, akkujen lataamistauon pitämisestä - ystävyydestä.

Me emme voi rakastaa ketään, kun akkumme ovat tyhjät. Tällöin niitä tuleekin päästä lataamaan, että voi jaksaa uskaltaa yrittää uudelleen. Eihän puhelimella voi varata aikaa terapeutille, mikäli ei ole akussa energiaa.

Tätä tarvetta ladata akkujaan kokevat kaikki, ja niin selkeästi ilmaisevatkin oven paiskomisilla, juoksemisella karkuun tai "selittämättömillä" tunteilla. Olemme kaikki nämä tarpeet olemme nähneet toisissa ihmisissä ja kuulleet itsessämme. Onkin surullista miten sokeita ja kuuroja olemme olleet tälle sisäiselle sinfonialle.

Mitä voit siis tehdä, kun tunnistat toisissa tai itsessäsi nämä tarpeet? Sinun tulee osata antaa itsellesi tai tälle toiselle aikaa, rauhaa, ja kun aika sille koittaa, rakkautta. ❤

~Onni Puh, eli kaunisrumilus❣